meri

Koska sää oli hieman aiempaa parempi, eli siis ei järjettömän kylmä, palasin tavalliseen rutiiniino ja menin aamupäiväksi istumaan merelle. Igideon ollut jonkinlainen turvapaikka jahyvänluontoisen yksinäisyyden kehto, jossa saa keskittyä tuijottamaan aaltoja ja luontoa rauhassa. Kolmena muuna vuodenaikana siellä tulee istuttua parikin tuntia päivässä, mutta tänä aikana puolisen tuntiakin riittää.

Tänään tuuli kylmeni istuskellessa, vaikka aluksi oli oikein hyvä ja lämmin olla. Aalloissa näkee universumin voimat. Painovoiman, värähtelyn, kaiken sen kineettisen energian joka liikkuu vesimassan läpi, kaikki ne muodot jotka vastustavat tai myötäilevät liikettä.. ja ymmärtää että aivan kaikki se sama tapahtuu myös koko ajan pinnalla, sekä isommin universumissa, mihin skaalaan meneekään, näkymä on sama.

Meren hengityksen rytmikin on upeaa katsottavaa. Se on salaisuus, jota ei koskaan näe, jos vain juoksee ohi. Kaikki luonnossa aukeaa sille, jolla on aikaa. Ja sitä myöten on todennut, että minun aikani on niin arvokasta, etten tuhlaa sitä yhteenkään ihmiseen, jolla ei ole aikaa kuunnella luonnollista virtausta. Tulin lopulta pois, tuulen ajamana.

Virta

Olen aina pyrkinyt elämään elämäni niin, että mitä tahansa tuleekin, miten tahansa elämä heitteleekään, sopeudun kaikkeen mahdolliseen ja yritän olla takertumatta kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka jäävät toteutumatta. 行雲流水. Kulkevat pilvet, virtaavat vedet. Maailma pyörii omalla painollaan, eikä sille lopulta aivan kauheasti mitään mahda, kaikki aika on jo olemassa, sinun tietoisuutesi vain kulkee sen läpi ja se kokemuksellinen todellisuus on sinulle ainutlaatuinen, mutta jos aivan kaikki maailmankaikkeuden voimat palautettaisiin tiettyyn pisteeseen ajassa, myös sinun tietoisuutesi olisi siinä. Tämä kokemuksellisen totuuden entropia kuitenkin pitää huolen siitä, ettei mikään palaa, ja sikäli ihmisen olennaisin voimavara, tai elämäntehtävä, on lähinnä sopeutua kaikkeen siihen mitä edessä on, olkootkin äkillistä ja hankalasti sulateltavaa.

Siitä syystä, itselleni kaikkein hankalinta on ymmärtää tätä eroa Japanista ja ystävistäni, perheestäni, ihmisistä joille tuotan jatkuvaa huolta ja vaivaa murjottamalla täällä, aina kun palaan kotiin, saan kuulla lähinnä sitä, että vähän jo huoletti katsoa, ja sitten nolottaa että olen tuottanut ihmisille sellaisia tuntemuksia. Ja silti, kun näen läheisteni elämiin vain pienten someikkunoiden kautta, tunnen toisinaan pienen vihankin läikähdyksen, mitä helvettiä minä täällä teen, juttelemassa yhdentekeviä ihmisille joille minä olen vain jokin harvinainen eläin tai ihmeellinen kuriositeetti, sen sijaan että voisin olla siellä, missä minä voin olla ihan vain minä ja kaikki ymmärtävät sen sellaisenaan. Kun viime vuonna järjestimme Hospital-festin yhteydessä keikkoja, jonne tuli ihmisiä kaikkialta maailmasta, myös Suomesta, ympäri Eurooppaa, Amerikkaa ja Aasiaa, ystäväni totesi keikkojen jälkeen heijastellessamme, että jotenkin tuntui, että kun katseli kaikkia, oli jotenkin selvää, että tuossa on amerikkalaisia, tuossa on suomalaisia, italialaisia, brittejä, ranskalaisia... ja tuossa on Jere. Erillään kaikesta muusta, kaikista kansallisuuksista tai porukoista. Teki mieli nauraa, että niin, minä en ole oikein mistään kotosin, mutta se vitsi toimii lähinnä suomeksi, vaikkakin sen pitämäni vastine on 無国人, eimikäänmaalainen, maaton mies. Kuitenkin, olin onnellinen, että hän ymmärsi sen mitä tunnen. Minussa ei ole pisaraakaan minkään maan kansalaisuutta tai nationalismia, hyvä, että edes ihmisyyttä, tai nisäkkyyttä. Usein mietin, että kun olen näin epäonnistunut ihmisenä, olen kuitenkin harvinaisen onnistunut kasvina, osaan kävellä, lukea ja kirjoittaa, keskustella muille, se on aika hyvin tällaiselta käppyräjuurakolta. Toisaalta en osaa yhteyttää vielä, mikä tulee taloudellisesti kalliiksi.

Kun katson ystävieni elämää, osaan ajatella vain, että minun elämäni virtaa tuolla jossain, ja minut on leikattu siitä irti ja laitettu hattuhyllylle sitä katselemaan, korealaisten ja muiden ihmeteltäväksi. Olen Koreassa kohdannut rasismia (sekä positiivista että negatiivista) enemmän kuin Japanissa koskaan, ihan vain jo ihmisten tuijotuksessa ja siinä tavassa, jolla minut niputetaan porukkaan vain naamani perusteella. Siitä syystä vihaan lentokenttiä ja satamia yli kaiken. Joka ikinen kerta kun joku puhuttelee minua englanniksi, tekee mieli älähtää, vaikka eiväthän he voi sitä tietää, ettei se minun kieleni ole. Japanissa saan olla oma itseni minne tahansa menekin, maaseudun perukoille tai vieraisiin kyliin, hyvin nopeasti kaikki ylimääräinen putoaa pois ja keskustelemme jostakin mikä kiinnostaa, olkoonkin runous tai pääskysten pesiminen tänä vuonna.

Minä en yritä olla mitenkään erityisen japanilainen tai esittää yhtään mitään. En yritä tehdä tekemisistäni japanilaisia, mutta käyttämäni välineet, shakuhachi, muste, paperi luultavasti vaikuttavat siltä, vaikka tekemäni asiat eivät mitenkään leimallisesti japanilaisia olisikaan. Ennemmin koen, että minulla ja japanilaisilla on yhteiset kiinnostuksen kohteet, yhteiset innostukset ja yhteiset surut. Nauran kaikille, että minulla on vanhojen ukkojen harrastukset, teen juonti, mustemaalaus, runojen kirjoittaminen, shakuhachin soittelu, ja rakastan niitä kaikkia sydämeni pohjasta. Ne asiat, jotka työlleni ovat olennaisia, ovat aika, sen kuluminen, unet ja niiden ja muistojen väistämätön sotkeutuminen, tietoisuuden kuluminen ja haipuminen, elämä ja kuihtuminen, kaiken ajallisuus ja elämän rajallisuuden ja katoavaisuuden vangitseminen. Minun työni ei koskaan ole kulminoitunut mihinkään yhteen teokseen tai tyyliin, vaan itse tekemiseen, päivittäiseen ja jatkuvaan työhön ja olemassaolemiseen, mitä tahansa teenkin, sen olennainen taide ei ole mikään kuvan tuottaminen tai tekninen osaaminen, vaan olemassaoleminen. Minun olemassaolemiseni, sen aikaa kun sitä kestää. Sitä myöten, tämä kirjoittaminen ja kaikki mitä olen aiemmin kirjoittanut, on iso osa samaa teosta. Minun tietoisuuttani. Ja tämän japanilaiset kollegani ymmärtävät täysin sisäsyntyisesti.

 En ole missään tällä planeetalla tuntenut olevani niin vahvasti kotona, kuin Japanissa, ja se tunne jo yksin kertoo minulle, että juuri siellä minun pitää olla. Intuitio ja unet ovat aina ohjanneet elämääni, kuten pitempään lukeneet saattavat muistaa, ja kun olen vuosia hokenut, että tämä tie vie minut Juuri Sinne, Missä Minun Pitää Olla, tiesin täsmälleen, että nyt olen Juuri Siellä, Missä Minun Pitää Olla.  Minne tahansa meninkin, asiat virtaavat luonnostaan ja täysin pienten sattumusten ja äärimmäisen pienten ja satunnaisen oloisten tapahtumien kautta sellaisiin tapahtumiin, jotka järisyttävät ja muuttavat koko elämäni isommassa mittakaavassa. Sen selittäminen ei onnistu minun vaatimattomilla kirjoitustaidoillani koskaan. Ainakaan ihmisille, jotka eivät jo lähtökohtaisesti jaa tätä luontaista fatalismiani.  Tiedän, että kun puhun aiheesta, länsimaalaisille, suomalaisille ja ulkomaalaisille puhuessani sävyni on aina tarpeettomankin puolusteleva ja hyökkäävä. Mutta se johtuu tuosta aiemmin mainitsemastani niputtamisesta, koska olen naamaltani länsimaalainen, minun tietysti täytyy olla tällainen ja niin edes päin. Olen jo kyllästynyt selittelemään, miten animet ja mangat ei kiinnosta yhtään, en tiedä niistä mitään eikä suoranaisesti ole mitään intoa siihen maailmaan, mutta jos tahdotte keskustella Santokasta tai Natsume Sosekista, niin osallistun kyllä mielelläni. Koska ne kiinnostavat minua oikeasti. Japanilaisten kanssa tuollaisia yhdentekeviä metakeskusteluja ei kuitenkaan ihan kauheasti tarvitse käydä, vaan voidaan keskittyä asioihin oikeasti syvemmällä tasolla.  En minä ole maailmassa minään muuna kuin itsenäni, en minä tiedä yhtään mistään yhtään mitään, mutta minua kiinnostaa aivan kaikki. Ja siksi haluan kuulla mistä ihmiset ovat kiinnostuneita ja mikä saa heidät syttymään. Sellaisista asioista keskustelu on parasta, vaikka en itse tajuaisikaan niistä mitään.

Nyt taidan mennä syömään jotain.
 

ihmiset

Jälleen aamu ja teetä. Busan on kiinnostava kaupunki siinä, miten paljon se muistuttaa Osakaa. Itseasiassa siinä määrin, että vaikka en juurikaan ymmärrä Busanin aksenttia, kykenen toisinaan päättelemään mitä ihmiset sanovat pelkästään jo siitä, että puheen intonaatio muistuttaa niin paljon Osakaa. Mielenkiintoinen ilmiö. Kun tulin tänne, en tiennyt Koreasta yhtään mitään, ja aluksi kaikki olikin melkoista kulttuurishokkia. Luulin löytäväni toisen Japanin, mutta löysinkin toisen Suomen. Ruokaa ja kieltä lukuunottamatta kaikki täällä on samaa kuin Suomessa, sähkö, liikenne, juomakulttuuri, ihmisten lapsellinen tarve kostaa ja huutaa toisilleen, kapitalismin ihannointi..mutta ymmärsin nopeasti, että kun löytää itsensä kaltaisia ihmisiä täällä, heistäkin tulee syviä ja tärkeitä ystäviä, ja osaltaan meitä kai yhdistää ulkopuolisuus tästä kaikesta täällä.

Asumani talo sen sijaan on täynnä länsimaalaisia, ja sanon suoraan, että siihen sopeutuminen on minulle kaikkein vaikeinta. Kaikki ovat sekä henkisesti että fyysisesti niin meluisia, että se tuntuu järkyttävän muutenkin herkkää mieltäni turhan paljon, etenkin sellainen yhdentekevän draaman rakentelu sinne missä sitä ei tarvittaisi. Aasialaiset asukit ovat huomattavasti muut huomioivampia ja hiljaisempia, aivan järjestään, ja sitä myöten tulen heidän kanssaan paremmin toimeen yleensä, mutta tämän vähän päälle vuoden aikana kohtaamaani 150 kanssa-asujaan mahtuu myös muutamia hienoja yksilöitä, jotka paperilla ovat lähes  täysin minun vastakohtiani, ja silti tulimme hyvin juttuun. Viimeisin näistä on italian-albanialainen nainen, joka on tulisieluinen ja äkkipikainen, kiroilee kuin merimies eikä ulkoisestikaan tunnu ehkä elävän edes samassa universumissa itseni kanssa, mutta silti, ensi sekunnin tuhannesosasta alkaen molemminpuolisesti tunnistimme, että tässä on "my kinda guy!". Se oli välitöntä. 

Jos jossain olen hyvä, niin omieni löytämisessä. Kaikkein nopeimmin se tapahtui saksofonisti Jerry Gordonin kanssa. Ystäväni pyysi minut henkiseksi tuekseen kun Japan Timesin toimittaja tuli kirjoittamaan Konohanasta ja rakastamastani Garanista, istuin tiskillä selkä oveen päin ja sillä hetkellä kun ovi aukesi, näkemättä, tiesin että tämä ihminen on tärkeä, pay attention. Ja niin hän se olikin. Jerryn kanssa meillä on merkillinen yhteys. Vuonna 2023, näyttelyni aikaan, tiesin aamulla, että Jerry tulee katsomaan näyttelyä tänään. Todisteeksi siitä otin hänen kirjansa Terminal Driftin mukaan, vaikka olin jo lukenutkin sen, ja kun kuulin hänen äänensä rappukäytävässä, nostin kirjan pystyyn ja hän kysyi ovesta astuessaan että miksi minulla on se, nauroin että koska tiesin sinun tulevan tänne tänään ja tahdoin todistaa sen. Tämmöinen linkki on asia joka yhdistää minut omiini, ja tällaiset omani löydän aina, minne vain menenkin. Yksinäisyys sen on opettanut. Kun viettää isoimman osan ajastaan yksin, oppii tuntemaan oman mielensä, ja samalla muut jotka toimivat samoilla laeilla.

Tämä uusi ystäväni tekee tässä talossa olemisesta huomattavasti helpompaa, koska tällä kertaa kokemus on ollut ehkä hieman hankalampi kuin aiemmin, eikä vähiten siksi että ero Osakasta oli niin kivulias. En tiedä mitä elämä tuo, mutta olen onnellinen, että ainakin toisinaan myös tällaisia ihmisiä.

Sachiko Yoshihara - Kaupunki

 Sachiko Yoshihara oli japanilainen runoilija, joka syntyi 1932 ja kuoli vuonna 2002. Minä kohtasin Yoshiharan sattumalta youtuben kautta muutamia vuosia sitten ja siitä lähtien hänen runonsa ovat olleet yksi tärkeimpiä ja lohdullisimpia voimia koko maailmankaikkeudessa. Koska Suomessa ei tiedetä hänestäkään luultavasti yhtään mitään, tai oikeastaan mistään muustakaan japanilaisesta runoudesta, ajattelin silloin tällöin kääntää sitä suomeksi runon kerrallaan. Ehkä tulevaisuudessa kiinankielistä runouttakin, koska esimerkiksi viimesyksynä Taiwanin reissulla löytämäni Hong Kongissa asuva Yau Noi on todella vaikuttava. Myös taiwanilaiset runoilijat tekivät suuren vaikutuksen, mutta Taiwanista lisää varmasti sikäli mikäli saan siellä joskus pitemmälti olla. 

Nyt olennaisin asia jonka tahdoin kertoa ( Kauhean hankalaa suomen kieli, japaniksi 言いたい事 on paljon helpompi ilmaisu. Muutenkin kirjoittaminen on itselleni nykyään kaikkein luonnollisinta japaniksi, joka on koko ihmiskunnan kaunein kieli ilman pienintäkään epäilystä, joten pahoittelen jatkossakin joitakin outouksia tai ajatuskatkoksia omassa kielellisessä ilmaisussani, sillä ne mitä luultavimmin ovat kömpelöitä yrityksiäni tuoda japanin kieltä ja ilmaisua suomenkieleen, tai sitten vain aivoissani tapahtuvia kömmähdyksiä jo unohtuneen kielen kanssa. Osaltaan tämän keskeinen ajatus onkin, että jos kirjoitan suomeksi mahdollisimman selkeästi, en ehkä unohda kieltä niin helpolla.) on kuitenkin Sachiko Yoshiharan runo 街, Kaupunki. Yoshiharan runoilla on upea tapa luoda minun sisälleni jokin sellainen tila, jossa hänen sanansa elävät aivan eri tavalla kuin useimmat muut taiteen tekijät. Ja kun sellaiseen kykenee muutamilla sanoilla, on se järisyttävän voimakas kokemus. 

Kaupunki

Auringonpaiste on hyvä
Suuressa risteyksessä  
jonkun askeliin
lankeaa syvä varjo.
Aurinko paistaa suruunkin.

Katoilla olevat pulut 
eivät tunnu ihmisiä pelkäävän
Karuselli on hyvä
Jäätelö on hyvä
Lapset    Vanhuspari
Kauneutta.

Niinpä,
Aurinko paistaa suruunkin.

 

aamu

Istun Korean Busanissa yksin, hiljaa ja juon teetä. Kirjoitan puhelimella, joten virheitä on varmastikin paljon, mutta olen tullut jo sen verran välinpitämättömäksi, että en jksa edes korjata niitä sen suuremmin. Aurinko nousi jossain välissä.

Tunnen olevani jossakin välitilassa, jossa kellumiselle en mahda oikein mitään nykyisessä tilanteessani. Sama tunne oli aikanaan kun Japanin viisumi katkaistiin. Väliaika oli siunattua tyhjyyttä, kun ei tiennyt mitä tulevaisuudessa käy, eikä edes kuvitellut että voisi käydä niin huonosti kuin kävi, koska kaikki siihen asti oli mennyt täysin toisin. Se pudotus tuntui pohjattomalta. Pahalta. Sen jälkeen kaikki muukin romahti...

Nyt odotan päätöstä Taiwanin viisumista, mikäli en saa sitä, en taas tiedä mitä tehdä elämällni. En ole riittävän pätevä mihinkään työhön tällä planeetalla,mutta en ole riittävän pätevä omaan työhönikään, enkä näin ollen voi tehdä juuri mitään. Töissä oppilaat toisinaan kysyvät mikä on sinun erikoistaitosi, mitä sinä osaat?

Vastaan vaivaantuneena, että en minä oikeastaan osaa yhtään mitään. Osaan vain ajatella, mutta ei siitä minulle kukaan maksa. Olen taiteilija, jonka taiteesta kaikki pitävät, mutta jota kukaan ei missään helvetin nimessä halua seinälleen. Ja ymmärrän sen täysin. En haluaisi minäkään. Toisinaan naurahdan niin sanojille, että te pääsette siitä eroon ottamalla sen pois seinältä, kuvitelkaapa hetki millaista on elää kun kaikki ne kuvat ovat pään sisällä.

Tuntuu, että viime aikoina mieleni on ollut epätasapainoisempi, likaisempi kuin aikoihin. En pidä siitä. Tiedän kyllä syynkin, mutta se on asioita joista ei voi puhua. Ja siitä syystä yritän kierrellä ja kaarrella tässä miten kuten. Yritän löytää jotakin sellaista jolla voisin puhdistaa itseni. En tiedä löytyykö sitä. Jos voisin kirjoittaa jotain kaunista, ehkä sen tuli riittäisi polttamaan kaiken karstan pois. Mutta mitään ei tule, vain tätä samaa, merkityksetöntä horinaa ei mistään. 

kankeus

Poissaollessa bloggeristakin on näemmä tullut aivan buginen paska.. voi olla,että kirjoittaminen jatkuu lähinnä analogisesti, mutta katsotaan jos tämä alkaa toimia. Nyt ei ole voimia säätää yhtään minkään ylimääräisen kanssa.

Tänä päivänä olen pohtinut lähinnä katoamista. Totaalista häviämistä. Täydellinen päivä aloittaa suomeksi kirjoittaminen, siis. 

___

Minulla on kaksi puhelinta

Joista kumpaankaan

Sinä et soita.

Aukeaminen

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selkeämmin ymmärtää, että on asioita joista tahtoisi puhua vapaasti, mutta ei kykene. On asioita joista on vaiettava, asioita jotka eivät kuulu muille, ja asioita jotka kotkevat muita kuin itseä siinä määrin, ettei omaa osuuttaan niiden asioiden suhteen kykene käsittelemään puhumatta samalla muidenkin asioista. Tässä ristiaallokossa totean usein, että en kykene sanomaan yhtään mitään. Ja tästä syystä, jotta en tukehtuisi kaikkiin näihin puhumattomiin sanoihin, minä tunnen, että minun on kirjoitettava ne kaikki ulos edes jossakin muodossa. Tiedän, että se saattaa olla vahingollista minulle, on ihmisiä jotka koittavat lukea kaiken kirjoittamani vihamielisimmässä tai huonoimmassa mahdollisessa valossa voidakseen tukea sitä kuvaa, joka heillä on minusta, enkä tahtoisi osallistua sellaiseen ollenkaan. 

Minä en tahdo kenellekkään mitään pahaa. Minä toivon pelkkää hyvää aivan jokaiselle ihmiselle, johon olen elämäni varrella törmännyt. Toivon että jokainen kuolevainen löytää olemisensa kanssa jonkin sellaisen rauhan, jonka kanssa kuolevaisuus tuntuu edes hetkellisesti helpommalta, kuin mitä se tavallisesti on. En kanna kaunaa kenellekään, en toivo pahaa yhdellekään ihmiselle ja mikäli on vaihtoehtona tehdä jotakin joka aiheuttaa jollekin pahaa jotta minä saavutan jonkin mitättömän edun, jätän sen mieluummin tekemättä. Jos toimin tuottaen muille kärsimystä, teen sen vain tyhmyyttäni ja ajattelemattomuuttani, ja mikäli kykenen tunnistamaan typeryyteni, pyrin muuttamaan käsitystäni ja korjaamaan kurssiani. 

 

Olen väsynyt. Juuri nyt olen taas lähempänä jonkinlaista reunaa. Tietenkin taloudellista kuilua, mutta sinne olen ollut putoamassa aina, enkä jaksa enää juuri välittää siitä. Henkisesti taas tuntuu, että olen seissyt tällä reunalla riittävän usein tietääkseni, että ei siihen maailma lopu vaikka kuinka pitkään putoaisikin. En tiedä mitä tehdä. Tarvitsen tämän illan itselleni. Levätäkseni. Laskeakseni tämän myrkyn ulos sydämestäni. Puhdistuakseni. Ollakseni toivottavasti parempi huomenna. En tiedä mitä tämä kirjoittaminen muuttaa. Lopetin suomeksi kirjoittamisen, koska en pitänyt siitä kitisijästä joka pääni sisällä oli suomeksi. Siitä joka ei osannut olla kiitollinen kaikesta. Nyt olen toivottavasti oppinut olemaan kiitollinen. Ja niin minä olenkin, kaikista ihanista ihmisistä joita elämä on tuonut eteeni, kaikesta upeasta taiteesta joka on koskettanut sieluani, niin kiitollinen että pakahdun... Se mikä minuun sattuukin eniten, joka toisinaan kuohauttaa pienen vihan läikähdyksenkin sisälläni, on se todellisuuden seikka, että en saa olla rakkaimpieni luona, vaan minut erottaa kansallisuus ja viisumi, kuin viiltävä veitsi joka leikkaa minut irti elämästäni ja työntää jonnekkin syrjään. Ja sitten minä katselen elämääni täältä, etäältä, kaukaa pienten some-ikkunoitten lävitse ystävieni elämiin tirkistellen, yrittäen keskittyä siihen elämään joka silmieni edessä on, vaikka se ei ole minun elämäni, ei minun maailmani, ei minun valintani. En tahdo palata kyynisyyteen. En tahdo pudota takaisin sinne mistä olen ryöminyt jo näin kauas. Mutta toisinaan tuntuu siltä, että tässä taistelussa ei ole pienintäkään järjen hiventä ja olisi vain parempi luovuttaa. 

Ehkä lepään tämän illan

ja huomenna kaikki on taas toisin.

Sachiko Yoshihara - Rakkaus

Rakkaus

Meri
Sen pohjalla
Levään kietoutuneet valkeat kalat keinuvat.
Metsä
Sen pohjaa
Maata tallaavat mustat eläimet vaeltavat.
Kalat
Eläimet
Kuinka kaihoisissa paikoissa ne voivat ollakkaan..

Ilma ja vesi myös
Kuinka virkistävä onkaan
Tämä maailma

Minä olen metsä
Minä olen meri
Minä olen sininen usva, joka täyttää maailman
Minä olen oma sininen hautani
Minä olen meidän kaikkien sininen hautamme
Kietoudun kaikkiin
Jotta kukaan ei enää kuolisi.