Virta

Olen aina pyrkinyt elämään elämäni niin, että mitä tahansa tuleekin, miten tahansa elämä heitteleekään, sopeudun kaikkeen mahdolliseen ja yritän olla takertumatta kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka jäävät toteutumatta. 行雲流水. Kulkevat pilvet, virtaavat vedet. Maailma pyörii omalla painollaan, eikä sille lopulta aivan kauheasti mitään mahda, kaikki aika on jo olemassa, sinun tietoisuutesi vain kulkee sen läpi ja se kokemuksellinen todellisuus on sinulle ainutlaatuinen, mutta jos aivan kaikki maailmankaikkeuden voimat palautettaisiin tiettyyn pisteeseen ajassa, myös sinun tietoisuutesi olisi siinä. Tämä kokemuksellisen totuuden entropia kuitenkin pitää huolen siitä, ettei mikään palaa, ja sikäli ihmisen olennaisin voimavara, tai elämäntehtävä, on lähinnä sopeutua kaikkeen siihen mitä edessä on, olkootkin äkillistä ja hankalasti sulateltavaa.

Siitä syystä, itselleni kaikkein hankalinta on ymmärtää tätä eroa Japanista ja ystävistäni, perheestäni, ihmisistä joille tuotan jatkuvaa huolta ja vaivaa murjottamalla täällä, aina kun palaan kotiin, saan kuulla lähinnä sitä, että vähän jo huoletti katsoa, ja sitten nolottaa että olen tuottanut ihmisille sellaisia tuntemuksia. Ja silti, kun näen läheisteni elämiin vain pienten someikkunoiden kautta, tunnen toisinaan pienen vihankin läikähdyksen, mitä helvettiä minä täällä teen, juttelemassa yhdentekeviä ihmisille joille minä olen vain jokin harvinainen eläin tai ihmeellinen kuriositeetti, sen sijaan että voisin olla siellä, missä minä voin olla ihan vain minä ja kaikki ymmärtävät sen sellaisenaan. Kun viime vuonna järjestimme Hospital-festin yhteydessä keikkoja, jonne tuli ihmisiä kaikkialta maailmasta, myös Suomesta, ympäri Eurooppaa, Amerikkaa ja Aasiaa, ystäväni totesi keikkojen jälkeen heijastellessamme, että jotenkin tuntui, että kun katseli kaikkia, oli jotenkin selvää, että tuossa on amerikkalaisia, tuossa on suomalaisia, italialaisia, brittejä, ranskalaisia... ja tuossa on Jere. Erillään kaikesta muusta, kaikista kansallisuuksista tai porukoista. Teki mieli nauraa, että niin, minä en ole oikein mistään kotosin, mutta se vitsi toimii lähinnä suomeksi, vaikkakin sen pitämäni vastine on 無国人, eimikäänmaalainen, maaton mies. Kuitenkin, olin onnellinen, että hän ymmärsi sen mitä tunnen. Minussa ei ole pisaraakaan minkään maan kansalaisuutta tai nationalismia, hyvä, että edes ihmisyyttä, tai nisäkkyyttä. Usein mietin, että kun olen näin epäonnistunut ihmisenä, olen kuitenkin harvinaisen onnistunut kasvina, osaan kävellä, lukea ja kirjoittaa, keskustella muille, se on aika hyvin tällaiselta käppyräjuurakolta. Toisaalta en osaa yhteyttää vielä, mikä tulee taloudellisesti kalliiksi.

Kun katson ystävieni elämää, osaan ajatella vain, että minun elämäni virtaa tuolla jossain, ja minut on leikattu siitä irti ja laitettu hattuhyllylle sitä katselemaan, korealaisten ja muiden ihmeteltäväksi. Olen Koreassa kohdannut rasismia (sekä positiivista että negatiivista) enemmän kuin Japanissa koskaan, ihan vain jo ihmisten tuijotuksessa ja siinä tavassa, jolla minut niputetaan porukkaan vain naamani perusteella. Siitä syystä vihaan lentokenttiä ja satamia yli kaiken. Joka ikinen kerta kun joku puhuttelee minua englanniksi, tekee mieli älähtää, vaikka eiväthän he voi sitä tietää, ettei se minun kieleni ole. Japanissa saan olla oma itseni minne tahansa menekin, maaseudun perukoille tai vieraisiin kyliin, hyvin nopeasti kaikki ylimääräinen putoaa pois ja keskustelemme jostakin mikä kiinnostaa, olkoonkin runous tai pääskysten pesiminen tänä vuonna.

Minä en yritä olla mitenkään erityisen japanilainen tai esittää yhtään mitään. En yritä tehdä tekemisistäni japanilaisia, mutta käyttämäni välineet, shakuhachi, muste, paperi luultavasti vaikuttavat siltä, vaikka tekemäni asiat eivät mitenkään leimallisesti japanilaisia olisikaan. Ennemmin koen, että minulla ja japanilaisilla on yhteiset kiinnostuksen kohteet, yhteiset innostukset ja yhteiset surut. Nauran kaikille, että minulla on vanhojen ukkojen harrastukset, teen juonti, mustemaalaus, runojen kirjoittaminen, shakuhachin soittelu, ja rakastan niitä kaikkia sydämeni pohjasta. Ne asiat, jotka työlleni ovat olennaisia, ovat aika, sen kuluminen, unet ja niiden ja muistojen väistämätön sotkeutuminen, tietoisuuden kuluminen ja haipuminen, elämä ja kuihtuminen, kaiken ajallisuus ja elämän rajallisuuden ja katoavaisuuden vangitseminen. Minun työni ei koskaan ole kulminoitunut mihinkään yhteen teokseen tai tyyliin, vaan itse tekemiseen, päivittäiseen ja jatkuvaan työhön ja olemassaolemiseen, mitä tahansa teenkin, sen olennainen taide ei ole mikään kuvan tuottaminen tai tekninen osaaminen, vaan olemassaoleminen. Minun olemassaolemiseni, sen aikaa kun sitä kestää. Sitä myöten, tämä kirjoittaminen ja kaikki mitä olen aiemmin kirjoittanut, on iso osa samaa teosta. Minun tietoisuuttani. Ja tämän japanilaiset kollegani ymmärtävät täysin sisäsyntyisesti.

 En ole missään tällä planeetalla tuntenut olevani niin vahvasti kotona, kuin Japanissa, ja se tunne jo yksin kertoo minulle, että juuri siellä minun pitää olla. Intuitio ja unet ovat aina ohjanneet elämääni, kuten pitempään lukeneet saattavat muistaa, ja kun olen vuosia hokenut, että tämä tie vie minut Juuri Sinne, Missä Minun Pitää Olla, tiesin täsmälleen, että nyt olen Juuri Siellä, Missä Minun Pitää Olla.  Minne tahansa meninkin, asiat virtaavat luonnostaan ja täysin pienten sattumusten ja äärimmäisen pienten ja satunnaisen oloisten tapahtumien kautta sellaisiin tapahtumiin, jotka järisyttävät ja muuttavat koko elämäni isommassa mittakaavassa. Sen selittäminen ei onnistu minun vaatimattomilla kirjoitustaidoillani koskaan. Ainakaan ihmisille, jotka eivät jo lähtökohtaisesti jaa tätä luontaista fatalismiani.  Tiedän, että kun puhun aiheesta, länsimaalaisille, suomalaisille ja ulkomaalaisille puhuessani sävyni on aina tarpeettomankin puolusteleva ja hyökkäävä. Mutta se johtuu tuosta aiemmin mainitsemastani niputtamisesta, koska olen naamaltani länsimaalainen, minun tietysti täytyy olla tällainen ja niin edes päin. Olen jo kyllästynyt selittelemään, miten animet ja mangat ei kiinnosta yhtään, en tiedä niistä mitään eikä suoranaisesti ole mitään intoa siihen maailmaan, mutta jos tahdotte keskustella Santokasta tai Natsume Sosekista, niin osallistun kyllä mielelläni. Koska ne kiinnostavat minua oikeasti. Japanilaisten kanssa tuollaisia yhdentekeviä metakeskusteluja ei kuitenkaan ihan kauheasti tarvitse käydä, vaan voidaan keskittyä asioihin oikeasti syvemmällä tasolla.  En minä ole maailmassa minään muuna kuin itsenäni, en minä tiedä yhtään mistään yhtään mitään, mutta minua kiinnostaa aivan kaikki. Ja siksi haluan kuulla mistä ihmiset ovat kiinnostuneita ja mikä saa heidät syttymään. Sellaisista asioista keskustelu on parasta, vaikka en itse tajuaisikaan niistä mitään.

Nyt taidan mennä syömään jotain.