Aukeaminen

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selkeämmin ymmärtää, että on asioita joista tahtoisi puhua vapaasti, mutta ei kykene. On asioita joista on vaiettava, asioita jotka eivät kuulu muille, ja asioita jotka kotkevat muita kuin itseä siinä määrin, ettei omaa osuuttaan niiden asioiden suhteen kykene käsittelemään puhumatta samalla muidenkin asioista. Tässä ristiaallokossa totean usein, että en kykene sanomaan yhtään mitään. Ja tästä syystä, jotta en tukehtuisi kaikkiin näihin puhumattomiin sanoihin, minä tunnen, että minun on kirjoitettava ne kaikki ulos edes jossakin muodossa. Tiedän, että se saattaa olla vahingollista minulle, on ihmisiä jotka koittavat lukea kaiken kirjoittamani vihamielisimmässä tai huonoimmassa mahdollisessa valossa voidakseen tukea sitä kuvaa, joka heillä on minusta, enkä tahtoisi osallistua sellaiseen ollenkaan. 

Minä en tahdo kenellekkään mitään pahaa. Minä toivon pelkkää hyvää aivan jokaiselle ihmiselle, johon olen elämäni varrella törmännyt. Toivon että jokainen kuolevainen löytää olemisensa kanssa jonkin sellaisen rauhan, jonka kanssa kuolevaisuus tuntuu edes hetkellisesti helpommalta, kuin mitä se tavallisesti on. En kanna kaunaa kenellekään, en toivo pahaa yhdellekään ihmiselle ja mikäli on vaihtoehtona tehdä jotakin joka aiheuttaa jollekin pahaa jotta minä saavutan jonkin mitättömän edun, jätän sen mieluummin tekemättä. Jos toimin tuottaen muille kärsimystä, teen sen vain tyhmyyttäni ja ajattelemattomuuttani, ja mikäli kykenen tunnistamaan typeryyteni, pyrin muuttamaan käsitystäni ja korjaamaan kurssiani. 

 

Olen väsynyt. Juuri nyt olen taas lähempänä jonkinlaista reunaa. Tietenkin taloudellista kuilua, mutta sinne olen ollut putoamassa aina, enkä jaksa enää juuri välittää siitä. Henkisesti taas tuntuu, että olen seissyt tällä reunalla riittävän usein tietääkseni, että ei siihen maailma lopu vaikka kuinka pitkään putoaisikin. En tiedä mitä tehdä. Tarvitsen tämän illan itselleni. Levätäkseni. Laskeakseni tämän myrkyn ulos sydämestäni. Puhdistuakseni. Ollakseni toivottavasti parempi huomenna. En tiedä mitä tämä kirjoittaminen muuttaa. Lopetin suomeksi kirjoittamisen, koska en pitänyt siitä kitisijästä joka pääni sisällä oli suomeksi. Siitä joka ei osannut olla kiitollinen kaikesta. Nyt olen toivottavasti oppinut olemaan kiitollinen. Ja niin minä olenkin, kaikista ihanista ihmisistä joita elämä on tuonut eteeni, kaikesta upeasta taiteesta joka on koskettanut sieluani, niin kiitollinen että pakahdun... Se mikä minuun sattuukin eniten, joka toisinaan kuohauttaa pienen vihan läikähdyksenkin sisälläni, on se todellisuuden seikka, että en saa olla rakkaimpieni luona, vaan minut erottaa kansallisuus ja viisumi, kuin viiltävä veitsi joka leikkaa minut irti elämästäni ja työntää jonnekkin syrjään. Ja sitten minä katselen elämääni täältä, etäältä, kaukaa pienten some-ikkunoitten lävitse ystävieni elämiin tirkistellen, yrittäen keskittyä siihen elämään joka silmieni edessä on, vaikka se ei ole minun elämäni, ei minun maailmani, ei minun valintani. En tahdo palata kyynisyyteen. En tahdo pudota takaisin sinne mistä olen ryöminyt jo näin kauas. Mutta toisinaan tuntuu siltä, että tässä taistelussa ei ole pienintäkään järjen hiventä ja olisi vain parempi luovuttaa. 

Ehkä lepään tämän illan

ja huomenna kaikki on taas toisin.