aamu

Istun Korean Busanissa yksin, hiljaa ja juon teetä. Kirjoitan puhelimella, joten virheitä on varmastikin paljon, mutta olen tullut jo sen verran välinpitämättömäksi, että en jksa edes korjata niitä sen suuremmin. Aurinko nousi jossain välissä.

Tunnen olevani jossakin välitilassa, jossa kellumiselle en mahda oikein mitään nykyisessä tilanteessani. Sama tunne oli aikanaan kun Japanin viisumi katkaistiin. Väliaika oli siunattua tyhjyyttä, kun ei tiennyt mitä tulevaisuudessa käy, eikä edes kuvitellut että voisi käydä niin huonosti kuin kävi, koska kaikki siihen asti oli mennyt täysin toisin. Se pudotus tuntui pohjattomalta. Pahalta. Sen jälkeen kaikki muukin romahti...

Nyt odotan päätöstä Taiwanin viisumista, mikäli en saa sitä, en taas tiedä mitä tehdä elämällni. En ole riittävän pätevä mihinkään työhön tällä planeetalla,mutta en ole riittävän pätevä omaan työhönikään, enkä näin ollen voi tehdä juuri mitään. Töissä oppilaat toisinaan kysyvät mikä on sinun erikoistaitosi, mitä sinä osaat?

Vastaan vaivaantuneena, että en minä oikeastaan osaa yhtään mitään. Osaan vain ajatella, mutta ei siitä minulle kukaan maksa. Olen taiteilija, jonka taiteesta kaikki pitävät, mutta jota kukaan ei missään helvetin nimessä halua seinälleen. Ja ymmärrän sen täysin. En haluaisi minäkään. Toisinaan naurahdan niin sanojille, että te pääsette siitä eroon ottamalla sen pois seinältä, kuvitelkaapa hetki millaista on elää kun kaikki ne kuvat ovat pään sisällä.

Tuntuu, että viime aikoina mieleni on ollut epätasapainoisempi, likaisempi kuin aikoihin. En pidä siitä. Tiedän kyllä syynkin, mutta se on asioita joista ei voi puhua. Ja siitä syystä yritän kierrellä ja kaarrella tässä miten kuten. Yritän löytää jotakin sellaista jolla voisin puhdistaa itseni. En tiedä löytyykö sitä. Jos voisin kirjoittaa jotain kaunista, ehkä sen tuli riittäisi polttamaan kaiken karstan pois. Mutta mitään ei tule, vain tätä samaa, merkityksetöntä horinaa ei mistään.