Kaikkea sitä

 Elämän merkillisyydet ovat taas mietityttäneet jonkin verran, mutta kaikesta ei voi puhua koskaan kuitenkaan. Toisaalta on niin tottunut avoimuuteen, että mietin, mitä järkeä on kirjoittaa ylipäätään, jos ei voi kirjoittaa suoraan. Sitten sitä tulee kirjoitettua lähinnä päiväkirjaansa itselleen, tai kirjeitä ihmisille, kirjeitä joita ei kuitenkaan lähetä. On tärkeämpi saada asioita ulos, kuin pilata toisten ihmisten päivä, viikko tai vuosi sillä, että kertoo mitä on asioista mieltä. Toisaalta joskus se voi johtaa reflektioon ja muutokseen, mutta useimmiten niin ei taida olla asian laita. 

 Nauhoitin tänään taas musiikkiakin ja sen jälkeen pakkasin soittoromut lähtöä varten. On vielä puolitoistaviikkoa aikaa, mutta mikäli jotain aion soittaa, menköön akustisilla soittimilla sitten. Asuinpaikan alakerran jazzbaarissa poljetaan basaria täysillä ja kuuluu tänne viidenteen kerrokseen asti. Välistä tekisi mieli mennä tuonne soittamaan, olisihan sitä ollut ehkä mahdollisuus moneen kertaan mennä tutustumaan, on ne koittaneet minua sinne houkutella, mutta olen hyvin yksinkertainen olento, ja kahvin hinta määrää sen missä käyn. Ediyan kahvi on 3000 wonia, tuolla kahvi maksaa 10 000 wonia. Vaikka se olisi tullut suoraan jonkun tiibetiläiskissan perseestä, en luultavasti maksaisi siitä noin paljoa. Joten on jäänyt käymättä. Lähdön lähestyessä alan löytää enemmän kiinnostavia asioita korealaisesta taidemaailmastakin, vaikka kaksi vuotta on ollut toisinaan melkoista tervan juontia. 

Tämäkin tosin löytyi Taipein taidemuseon sivuilta, eikä suoranaisesti Koreasta, mutta  korealainen taiteilija yhtä kaikki. Hienoja töitä. Tällaista täällä saisi olla enemmän. Enimmäkseen kaikki vain ajattelevat että isompi=parempi ja kallis=parempi. Suoraan sanottuna Korean lähes misantropiaa lähentelevän tason yltiökapitalismi on todella väsyttävää ja ärsyttävää, kaikille kaikkein tärkein asia on vain ja ainoastaan raha ja sen tekeminen, ja auktoriteetti, jota saa vaan rahalla. Minäminäminä, hetihetiheti. Typerän lapsellinen maailmankuva yhdistettynä jatkuvaan kilpailuun ja kostomentaliteettiin takaa, että monien maailmankuva on aivan yhtä typerä, kuin isäpuolellani oli aikanaan. Ja siltikin, ne ihmiset jotka täällä ovat kaikesta huolimatta ystävällisiä ja rehellisiä, ovat upeita ja hienoja ihmisiä. Kaikkein eniten täällä ollessa olen pitänyt niitä keskusteluista, joita olen saanut käydä korealaisten kanssa töissä. Oppilaista olen pitänyt eniten. Ja merestä. Sitä olen tuijottanut lähes joka päivä. Niin paljon, että ihmiset ovat ajatelleet etten ole välttämättä enää edes ihmisten kirjoissa. Meri on pitänyt minut järjissäni täällä, olen halunnut kauas ihmisistä. Vaikeinta on silloin, kun kallioillakin on paljon ihmisiä meluamassa ja roskaamassa. Olen kerännyt roskia pois usein, vaikka se tuntuukin täysin hyödyttömältä touhulta, kun huomenna sitä on ihan yhtä paljon, mutta ei hyödyttömyys ole ennenkään minua lannistanut. Minä olen enimmältä osin maailmalle ja yhteiskunnalle täysin hyödytön. 

Parhaan ystäväni kanssa puhumme tästä usein. Taiteen kuuluukin olla hyödytöntä. Hän nauraa, että koska minä olen varmaankin kaikkein hyödyttömin ihminen jonka hän tuntee, olen samalla myös kaikkein puhtaimmin taidetta, läpeensä sitä itseään. Olen samaa mieltä. Ei minulla ole elämässäni mitään muuta sisältöä, eikä tarvettakaan sellaiselle. Tämä on ainut asia mitä minulla on maailmalle antaa, ja jos sitä ei kukaan kaipaa taikka tarvitse, voin puolestani nääntyä nälkään ja kuolla pois. 

Ja siltikin, olen vielä täällä, eli on tämä kaikki ollut maksamisen ja vaivan arvoista näemmä jollekkin. Nyt seison taas uuden ja suuren murroksen äärellä, saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tuli mitä tuli, minä aion olla oma itseni aivan niinkuin tähänkin asti, koska minulla ei ole mitään muutakaan annettavaa.

Mikäli jotakuta kiinnostaa ostaa musiikkia, on tuolla vielä pari CDRää jäljellä

Virta kulkee

Lienee syytä ensimmäiseksi kertoa, että sain taiteilijaviisumin Taiwaniin, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että huhtikuussa menen Japaniin, ja muutan sieltä kesäkuun alkupuoliskolla sitten Taiwaniin. Ensimmäinen viisumi kestää yhden vuoden, mikä tarkoittaa kohdallani ainakin sitä, ettei tarvitse neljää kertaa vuodessa pakata kaikkea ja muuttaa taas toiseen maahan ja kulttuuriin, vaan voi keskittyä olemaan yhdessä paikassa edes hetken aikaa, opiskella sen kielen ja kulttuurin mahdollisimman hyvin. Aloitin jo kiinan opiskelun, ja tuntuu että jo vähemmällä vaivalla se puhuu minulle enemmän kuin korean kieli, ymmärrän sen logiikkaa paremmin ja kykenen tekemään yksinkertaisia lauseita, mutta ongelma on sanajärjestys, jota aivoni yhä yrittävät tunkea japanilaiseen malliin. Siinä on hämmentävää se, että se ei ole täysin englannin mukainen, mutta ei täysin "aasialainenkaan" vaan jonkinlainen yhdistelmä molempia. Kyllä minä vielä tämänkin opin. Olo on paljon toiveikkaampi kuin korean kanssa, vaikka yksi lisähaaste tuleekin vielä siitä, ettei voi suoraan opiskella mandariinikiinaa, vaan pitää vielä vähän katsella mikä taiwanissa on erilaista, mutta enimmäkseen tämä on vähän samanlainen ero, kuin japanin ja Osakan murteen välillä, eli ei ylitsepääsemätön ongelma, kunhan vain tietää mitä tekee.

Nämä pari päivää olen käyttänyt siis lähinnä opiskellen ja maalaten. Ja tietysti töitä tehden. Sekin on jotenkin virkistävä ajatus, että jatkossa saa keskittyä aivan täysin omaan tekemiseensä ja tehdä elantonsa sillä virallisestikin, eikä tarvitse koko ajan pyöritellä viisumin takia jonkunlaista sivuhommaa. Toki vuokra tulee vaatimaan enemmän rahaa, mutta aina sellaiset asiat jotenkin päin selviää. Nyt on lähinnä mietinnässä se, tahdonko asua Taipeissa, jossa on enemmän mahdollisuuksia soittaa ja käydä näyttelyissä, vai vähän syrjemmässä, jossa on luultavasti luonto ja halvempi asua. Mutta ehkäpä, mikäli se sallitaan, ensimmäisen vuoden asun Taipeissa, jonka jälkeen yritän etsiä vähän isompaa ja paremmin työskentelyyn soveltuvaa tilaa muualta. Mutta katsellaan nyt. Meinasin sanoa, että siihen on vielä aikaa, mutta ei lopulta edes ole, kuin vajaat 3 kuukautta. Kunhan pääsen Japaniin, kerkeän alkaa miettiä asioita. Nyt en ole suoranaisesti edes ilmoittanut tästä kenellekään. 

Kun sain päätöksen, tunsin päällimmäisenä yllätyksen, en uskonut saavani viisumia. Sen jälkeen koin jonkinlaisen helpotuksen siitä, että tähän tiehen minun aina kuuluikin luottaa, eikä minun tarvitse sitä enää kyseenalaistaa. Sen jälkeen koin surua siitä, että minun pitää luultavasti jättää Japani taakseni ainakin vuodeksi, ehkä useammaksikin, ja sitä myöten kaikki ystäväni ja rakkaani myös. Se on tässä kaikkein vaikeinta. Vaikka kuinka yritänkin houkutella kaikki Taiwaniin soittelemaan ja vierailemaan, jos ei muuten. Odotan myös taas paluuta Taiwanin luontoon, joka oli upea. Asumiskulttuuri jännittää hieman, olkoon vaikka pienikin rotanloukku, mutta en tahdo jakaa asuntoani enää kenenkään kanssa. Sen verran paljon sitä on saanut viimeiset puolitoista vuotta asua toisten kanssa. Vaikka Osakassa ystäväni luona asuminen onkin hauskaa, ei sekään tietenkään voi jatkua ikuisesti. Olen silti onnellinen siitä, että näen kaikki kohta taas. En ole kuullut juuri mitään, enkä ole tahtonut vaivata ketään. Tämä kolmen kuukauden ero on aina omalla tavallaan raadollista ja hankalaa. Palatessa sitä vaan miettii, ettei oikein voi puhua kenellekkään, vaikka kaikenlaista onkin ollut koko ajan. Ja sitten olemme molemmat osapuolet oman puhumattomuutemme sisällä, kunnes se ero taas liukenee ajan kanssa... ja sitten minun pitääkin taas mennä. Sitä vasten olisi ehkä parempi asettua jonnekkin, ja jos sen on oltava Japanin ulkopuolella, on Taiwan kaikkein paras vaihtoehto.
 

Edessä on siis muutoksia, niin hyviä kuin kivuliaitakin. Kaipa tästä elämästä taas kuitenkin jotain tulee. Viimepäivät olen kuunnellut lähinnä The Necksiä, nyt soi Aether, sitä aiemmin Sex, sekä ikisuosikkini Unfold. Tällainen sointi on mielestäni kaunista. Kuin leijuvia unia, usvanomaisia vaikutelmia ja äänen pilviä jotka roikkuvat vuorten yllä, toisinaan haipuen pois, toisinaan tihentyen ja sataen alas laaksoihin... Upea yhtye, jonka kuuntelu saa minut aina toivomaan, että olisi enemmän ystäviä joiden kanssa soittaa tällaista, Ningenbonsain kanssa olisi hauska soittaa tällaistakin joskus. Kunhan pääsee taas Japaniin, pitää ehkä katsella. 人間盆栽 on siitä hyvä nimi että sen  voi siirtää aivan suorilta Taiwaniinkin, eikä tarvitse muuttaa mitään.

 Nykyisessä asuintilassani on välistä hieman raskasta, kun koko ajan kuulee joko pelkkää italiaa tai espanjaa, ei tule kovin global house fiilis siitä, ja mietin, että miltähän näistä tuntuisi, jos vastailen kaikille vaan japaniksi sitten, mutta ikävänä refleksinä vastaan aina sillä kielellä jolla minua puhutellaan, josta syystä tämä ei tunnu oikein onnistuvan edes tuollaisena lapsellisena kostona. Mutta kiinan opiskeltuani, vaikka palaisinkin tänne vielä, voin puhua suoraan lähinnä kiinalaisten kanssa sitten, ja olemiseni helpottuu ehkä huomattavasti. Viime kesänä oli tosin kiinnostavaa, kun kaikki tämän huoneen kuusi ihmistä puhuivat edes jonkinasteista japania, niin se oli itsellekin olemisen kannalta paljon helpompaa.  Noh, enää puolitoista viikkoa ja olen Japanissa. Sitten sitä saa taas elää omaa elämäänsä omassa tahdissaan.  Nyt keskityn juomaan teetä ja kuuntelemaan The Necksiä.

Sunnuntai

Ajattelin aluksi, että tämä voisi mahdollisesti korvata sosiaalisen median purkukanavana ja uusien tekeleiden feedinä, mutta html-upotuksen helppouden sijaan kaikki jakaminen on tässä näemmä mahdotonta kätevästi, niin motivaatio kikkailla ja sohlat on nolla. Jaan nyt kuitenkin tämän vaikka tuo systeemi onkin typerä. 

Tässä on albumi jonka tein perjantaiaamuna, pohdiskellessani elämäni satunnaisuutta. Kellun vain jonkinlaisessa fatalismin meressä voimatta itse sille mitään. Taiwanin viisumin päätös pitäisi saapua ensi viikolla. Koko tulevaisuuteni on taas vain ja ainoastaan yhden kortin varassa ja siinä on omat henkiset haasteensa. Ei tässä voi tehdä mitään muutakaan, kuin sen mitä on aina tehnyt, eli luottaa siihen kohtaloon, joka minut on tännekin asti kuljettanut. Ei minulla mitään muutakaan ole. 

Luin tänäaamuna uutisen siitä,  miten universumin laajenemisen myötä menetämme koko ajan isomman ja isomman prosentin maailmankaikkeudesta sellaisten välimatkojen päähän, että vaikka matkustaisimme yli valonnopeutta, emme koskaan kykene saavuttamaan niitä. Käytännössähän se on sama asia kuin haihtuminen, hiukkaset ajautuvat kauemmas toisistaan ja meidän hiukkasemme, tämä lähigalaksiemme rykelmä, jää veljistään jälkeen ja lopulta sekin haihtuu jonnekin merkityksettömyyteen. Kaikkeus on olemassa koko ajan, siellä jossain, mutta sillä ei ole meidän kannaltamme mitään merkitystä. Se sama tapahtuu meille ihmisillekin henkisellä tasolla koko ajan, elämän mittaan. Olemme samalla tavalla ikuisesti haihtumassa, katoamassa. Se on samaan aikaan kaunista ja hirveää. Kunnon sunnuntai-ajatus.

Iltaa

 Olen taas, muutaman päivän ihan ok fiilisten jälkeen hieman yksinäisempi. Huoneessa on nyt kolme italialaista, eikä ole mitään italialaisia vastaan, mutta oma puhuminen loppuu kyllä siinä vaiheessa kun huoneessa on yli neljä korvaa jotka eivät ole omiani. Uusin tulokas on nuori ja toki kohtelias ja aivan ok ihmisenä, mutta jotenkin tässä ei kiinnosta alkaa selittelemään jotain elämänsä metatasoja ihmiselle, joka on lähtökohtaisesti eri puusta eikä ymmärtäisi kuitenkaan. Tässä huoneessa oli pari päivää mielettömän hyvä olla, kaikki kolme samalla aaltopituudella ja oleminen helppoa, ajattelin että tästä tulee hyvä kuukausi, ja se jäikin kahteen vuorokauteen. Olen useasti ennenkin, mutta nytkin miettinyt kolmannen pyörän käsitettä. Itse olen lapsuudesta asti ollut kaikkien kaveriporukoitteni tai voimaduojen kolmantena jäsenenä, aluksi aivan lapsena harmitti, että kukaan ei ole se oma "paras kaveri" tai sellaista ei ole, mutta lopulta tajusin että se johtuu itsestäni ja omasta vapaudestani ja siitä että sillä dynamiikalla minä toimin kai parhaiten.

Kolmannen pyörän käsite on vain sikäli typerä, että kolme ihmistä on aivan täydellinen dynamiikka mihin tahansa hommaan rokkibändistä normaaliin keskusteluun. Kun ihmisiä on kolme, vastuu toisen viihdyttämisestä tai keskustelun kuljetuksesta ei ole koko ajan jommalla kummalla, vaan on tilaa improvisoida ja kuunnella, istua hiljaakin silloin kun siltä tuntuu. Ja se on tärkeä taito sekin. Toki sitä voi istua hiljaa kahdestaankin, mutta ei nämä monet keski-euroopan eläjät sitä osaa kuitenkaan. Japanilaisten kanssa se on toki luonnollista ja helppoa, monesti Hajin kanssa istuttiin Garanissakin hiljaa vaan ja juotiin teetä kunnes se oli pelkkää vettä. Niin sitä tekee nytkin, tosin itsekseen. Näillä kolmella on oma dynamiikkansa, ja minä jäin ulkopuoliseksi, mutta kaipa siihen on jo tähän ikään tottunutkin. Lähinnä se, että oli odotuksia syvällisistä keskusteluista ja rauhassa olemisesta, ja ne solahtivat nyt hiekkaan, kun tilalle tuli bilereissuja joihin kukaan ei muka kummiskaan tunnu haluavan mennä. No, sen kääntöpuolena saa ainakin ehkä olla yksin, ellei tähän huoneeseen tungeta taas lisää ihmisiä.

Jostakin syystä tässä alkoi tupsahdella kirjoitushommia töiksi asti, niin niitä on tullut naputeltua pari päivää. Linkkailen kun aihetta on. Uusimpaan Wireen kirjoitin Global Ear jutun Osakasta, sitä ei varmaan tule nettiin, mutta sen tueksi tehty soittolista tulee. Siihen sain kalasteltua sellaistakin kamaa, jota ei aivan varmasti olisi kukaan muu saanut käyttöönsä, että kai sitä saisi vähän henkseleitään paukutella, mutta hyvä että on varaa edes vyöhön. Itseasiassa ei edes ole. Housuissani oli naru jolla ne pysyivät jalassa, mutta se katkesi housujen sisälle joten vedin sen ulos ja leikkasin ylimääräisen osan pätkiksi, ompelin ulkopuolelle vyölenkeiksi ja köytin housut ylleni loppupätkällä. Kaiken saa aina tehä ite. Ja se on elämässä parasta.  

Nyt soi 2814 - 新しい日の誕生日. tulihan tätä kuunneltua jo kun vaporwavet oli tuoreempi juttu, mutta nyt kaivoin taas youtubesta ja toimii ehkä paremmin kuin silloin. Ei kai tämä ihan tyylipuhtaasti siihen karsinaa menekään, enemmän tässä jotain Derun viitteitä on fiiliksessä.

vaipumista

 Taas on jotenkin sisällä kylmä, nälkäinen ja yksinäinen olo. Italialaiset ystävät toki ilostuttavat elämääni, mutta jotenkin tänään on taas kasautunut erinäisiä asioita joista ei voi puhua. Se on kaiken suurin hankaluus. Olen tottunut olemaan avoin kaikesta, ehkä jonkinlaiseen raakuuteenkin asti, mutta kun elon piiri kasvaa, se alkaa väistämättä koskea muita ihmisiä, ja sitten puhuminen ja avoimuus ja rehellisyys itsellekin vaikeutuu huomattavasti. Maailma on aina valmis näyttämään sinulle oman henkisen rakenteesi heikkouden. Siksi sitä ei kannata lyödä lukkoon mihinkään illuusioon vahvuudesta. Tarkovskin sanoin, kovuus ja varmuus on kuolemaa, elämä on pehmeää ja taipuisaa, se mukautuu, myötäilee, etsii uuden suunnan ja kasvaa sinne missä on valoa ja tilaa. Siinä vaiheessa kun se kovettuu paikalleen eikä enää kykene sopeutumaan muutokseen, alkaa kuoleminen. Eikä se kai ihan vielä sen aika kuitenkaan ole. Mutta aina toisinaan sitä miettii kauanko tätä kaikkea jaksaa. Voiko vaan luovuttaa ja todeta, että ei ollut minusta nyt tähän, hävitä eikä enää koskaan olla oikein mitään kenellekään. Tehdä vain jossain kuvia ja musiikkia itselleen ja kuolla hissuksiin nälkään, kun ei se leipä kaikkea elätäkään.

 En tiedä mitä tästä elämästä tulee, mutta jossain vaiheessa tästä on alettava rahaakin jollain taikatempulla saamaan. Ei itseni takia, vaan siksi että mikäli en siihen kykene, en tule koskaan saamaan mitään pysyvämpää paikkaa jota kutsua kodikseni. Olen ollut nyt yli puolitoista vuotta kodittomana enkä tiedä  koska tämä loppuu, vai kuolenko johonkin jo periaatteessa hävinneeseen tautiin ennen kuin se loppuu. On minulla kuitenkin koko ajan paikka jossa olla, mutta se on aika eri asia, kuin että olisi oma paikka tai edes oma tila. Osakassa asun rakkaiden ystävieni luona, mistä olen äärimmäisen kiitollinen, ja ainakin minulla on järjettömän hauskaa koko ajan ja toivon että se tunne on myös molemminpuolinen. Ja uskon sen olevan. Sitä en oikeastaan epäile. Minun ystäväni ovat tämän maailman upeimpia ihmisiä ja kaipaan heitä paljon. Kaipaan elämääni Japanissa ja tunnen olevani täällä vankina, toimittamassa joka päivä samoja rutiineita ja hukkaamassa vähän kerrallaan suunnan. Aina kun tulen tänne, alan väistämättä miettiä miksi yritän niin kovasti olla maassa, joka ei selkeästi tahdo minua tai pidä tekemisiäni arvossa. Ja joka kerta menen takaisin ja ymmärrän ettei minulle ole mitään muuta paikkaa tällä planeetalla. Eikä minun tekemisiäni ja elämääni ymmärretä missään muualla samalla tavalla. Kyse on vain byrokratiasta. Ja se tuntuu vielä raskaammalta koska tiedän, että siinä on muuri jonka ylitse en ehkä enää kykene kiipeämäänkään. Joten en tiedä mitä tehdä tai mitä tästä kaikesta tulee. Eipä sitä aina tarvitse tietääkään. Minun elämäni on minun tieni, joko kaikki tulee menemään hyvin, mikä on hyvä tai kuolen yrittäessä eikä minun tarvitse olla enää näkemässä epäonnistumistani. Voin vain voittaa.

 Olen huomannut, että ymmärrän italiaa ja espanjaa noin pääpiirteittäin, vaikka en ole koskaan käyttänyt sekuntiakaan kummankaan kielen opiskeluun, eivätkä ne kiinnosta minua yhtään. Mutta kun ihmiset puhuvat, englannin ja latinan pohjalta ymmärrän mistä puhutaan ja millä mielellä ja vähän kerrallaan palaset loksahtavat paikalleen. Maa, eipä tuohon liikaa tahtoisi käyttää energiaa, kuunnellessa vähän väsyy, kun aivot hyrräävät muutenkin ylikierroksilla, mutta kun tällaisessa paikassa asuu niin eipä sille kai mitään voi. Tahdon kodin.

Tekoälyttömyyttä.

 Näin juuri uutisen, itseasiassa parikin siitä, miten tekoäly oli kyennyt monistamaan itsensä, ja toisekseen ratkaisemaan erään tieteen suurimmista ongelmista 48 tunnissa. Ongelma liittyi jotenkin viruksiin ja oli ilmeisen monimutkainen, mutta tekoäly oli osannut ehdotella vielä erilaisiakin ratkaisumalleja ja ihmiset olivat ihmeissään. Olen tekoälystä montaa mieltä. Tietenkin, on selvää, että nämä oikeat tekoälyt jotka elelevät tällä hetkellä jossakin googlejen ja muiden firmojen laboratorioissa, saattavat olla oikeita tekoälyjä.

Mutta yksikään näistä ihmisten meuhkaamista Chat GPTeistä ja muista kaupallisista energiasyöpöistä ei ole tekoäly, koska niissä ei ole mitään älyä. Ne ovat vain syntetisaattoreita, joilla on helvetin suuri sample kirjasto, pääasiallisesti ryöstettyä opetusmateriaalia, joka kuitenkin teknisesti ottaen on laillisesti ryöstetty, koska olemme joskus vuosikymmen sitten todenneet hyväksyvämme käyttöehdot, ennen kuin mistään tällaisesta kukaan unelmoikaan. Nämä eivät ole tekoälyjä, koska ne eivät luo mitään tyhjästä. Ne ovat vain hienovaraisemmiksi koodattuja syntetisaattoreita, jotka saavat käskyn ja sitten parhaansa mukaan syntetisoivat lähdemateriaalin pohjalta uutta  sisältöä, mutta ongelma on se, että se ei ole uutta ja luotua, vaan nimenomaan legoista rakennettua, vaikka legot olisikin pilkottu miten pieniin osiin hämäykseksi. 

Tässä on kuitenkin yksi poikkeus, joka on ihmisten ja käyttäjien kannalta epätoivotuin piirre, mutta tekoälyn kannalta kaikkein olennaisin älykkyyden luomisessa; hallusinointi. Se on sattumanvaraista, luovaa toimintaa joka ei perustu loogisimpiin ja johdonmukaisimpiin päätelmiin. Ja se on tekoälyn mahdollisesti tekoälyn pimeä energia, joka työntää kehitystä eteenpäin. Se on nähdäkseni myös olennainen tekijä ihmisen älykkyyden kehittymisessä. Douglas Hofstadter sanoi haastattelussa, jonka kaivan tähän myöhemmin, että ihmisen älykkyyden olennaisin tekijä on analogia, hyppy kahden eri tarinan välillä, vaikka niiden välillä ei olisi täydellistä vastaavuutta. Ihminen kykenee näkemään kahden täysin erillisen muiston tai tarinan riittävän yhtenäisyyden voidakseen tehdä tarvittavan hypyn, kone ei aiemmin tähän pystynyt, mutta hallusinoinnin myötä sekin voi ehkä olla mahdollista. Ja uskon, että tekoälyjen nykyisellä kehitysvauhdilla kaikki tulee muuttumaan hyvinkin nopeasti. Kun ajattelen sitä, että minä synnyin maailmaan, jossa antennitelkkarissa oli kolme kanavaa, VHSiä ja C-kasetteja kelailtiin käsin oikeaan kohtaan ja kaikki oli aika pitkälle tehtävä itse ja käsin, ja tulen luultavasti pois pyyhityksi jonkun kustannustehokkuutta ajattelevan AI:n toimesta, koska nyt seisomme tämän teknologisen singulariteetin nollapisteessä, niin onhan se aivan mieletöntä ajatella, että tällaiseen hyppyyn on mennyt vain 30 vuotta.

Itse olen pidättäytynyt kaiken tekoälyn käyttämisestä, mikäli se on vapaasta tahdostani kiinni, enimmäkseen siksi miten typeräksi se tekee ihmiset, miten helvetin paljon se käyttää puhdasta juomavettä josta sitten kuitenkin muutaman vuoden päästä soditaan, sekä siksi että en vain halua. Haluan ajatella ja tehdä kaiken itse, kirjoittaa jokaikisen sanani itse. Aina kun kuulen YLEn ohjelmissa jonkun sanovan, että "kysyin tästä asiasta tekoälyltä.." saan lievän raivokohtauksen ja mietin, että minkä helvetin takia? Asia, jonka olisi voinut etsiä normaalilla tiedon haulla, kysyä joltakin aiheeseen perehtyneeltä ihmiseltä, tai voinut selvittää vaikka kuinka monella muulla tavalla, tässäkin tapauksessa kyse oli sanan "veijari" määritelmästä, miten  tekoäly antaa siihen yhtään paremman vastauksen, kuin oma äly, sanakirja tai google, ellei ole todella tyhmä, ei osaa lukea tai ei tiedä mikä on internet. Tunnustan olevani täysi luddiitti muutenkin, jos asia on mahdollista tehdä ilman mitään koneita käsin tai käsityökaluilla, teen asiat aivan varmasti niin. En pidä koneiden äänistä muuten kuin musiikillisessa kontekstissa. Siivouksenkin hoidan mieluummin luudalla ja käsin, imurin sijasta.

Loppukaneetiksi kerrottakoon antiteknologinen anekdootti, kun muutama vuosi sitten aloitin 10 kilometrin juoksuharrastuksen ja latasin puhelimeen ohjelman matkan mittaamiseen. Juostuani puhelin alkoi piipittää taskussa, että nyt on liian kova vauhti, juokse hitaammin. Totesin, että minuahan ei jalaton ropotti opeta juoksemaan, ja poistin sovellukselta oikeudet mihinkään ilmoituksiin.