vaipumista

 Taas on jotenkin sisällä kylmä, nälkäinen ja yksinäinen olo. Italialaiset ystävät toki ilostuttavat elämääni, mutta jotenkin tänään on taas kasautunut erinäisiä asioita joista ei voi puhua. Se on kaiken suurin hankaluus. Olen tottunut olemaan avoin kaikesta, ehkä jonkinlaiseen raakuuteenkin asti, mutta kun elon piiri kasvaa, se alkaa väistämättä koskea muita ihmisiä, ja sitten puhuminen ja avoimuus ja rehellisyys itsellekin vaikeutuu huomattavasti. Maailma on aina valmis näyttämään sinulle oman henkisen rakenteesi heikkouden. Siksi sitä ei kannata lyödä lukkoon mihinkään illuusioon vahvuudesta. Tarkovskin sanoin, kovuus ja varmuus on kuolemaa, elämä on pehmeää ja taipuisaa, se mukautuu, myötäilee, etsii uuden suunnan ja kasvaa sinne missä on valoa ja tilaa. Siinä vaiheessa kun se kovettuu paikalleen eikä enää kykene sopeutumaan muutokseen, alkaa kuoleminen. Eikä se kai ihan vielä sen aika kuitenkaan ole. Mutta aina toisinaan sitä miettii kauanko tätä kaikkea jaksaa. Voiko vaan luovuttaa ja todeta, että ei ollut minusta nyt tähän, hävitä eikä enää koskaan olla oikein mitään kenellekään. Tehdä vain jossain kuvia ja musiikkia itselleen ja kuolla hissuksiin nälkään, kun ei se leipä kaikkea elätäkään.

 En tiedä mitä tästä elämästä tulee, mutta jossain vaiheessa tästä on alettava rahaakin jollain taikatempulla saamaan. Ei itseni takia, vaan siksi että mikäli en siihen kykene, en tule koskaan saamaan mitään pysyvämpää paikkaa jota kutsua kodikseni. Olen ollut nyt yli puolitoista vuotta kodittomana enkä tiedä  koska tämä loppuu, vai kuolenko johonkin jo periaatteessa hävinneeseen tautiin ennen kuin se loppuu. On minulla kuitenkin koko ajan paikka jossa olla, mutta se on aika eri asia, kuin että olisi oma paikka tai edes oma tila. Osakassa asun rakkaiden ystävieni luona, mistä olen äärimmäisen kiitollinen, ja ainakin minulla on järjettömän hauskaa koko ajan ja toivon että se tunne on myös molemminpuolinen. Ja uskon sen olevan. Sitä en oikeastaan epäile. Minun ystäväni ovat tämän maailman upeimpia ihmisiä ja kaipaan heitä paljon. Kaipaan elämääni Japanissa ja tunnen olevani täällä vankina, toimittamassa joka päivä samoja rutiineita ja hukkaamassa vähän kerrallaan suunnan. Aina kun tulen tänne, alan väistämättä miettiä miksi yritän niin kovasti olla maassa, joka ei selkeästi tahdo minua tai pidä tekemisiäni arvossa. Ja joka kerta menen takaisin ja ymmärrän ettei minulle ole mitään muuta paikkaa tällä planeetalla. Eikä minun tekemisiäni ja elämääni ymmärretä missään muualla samalla tavalla. Kyse on vain byrokratiasta. Ja se tuntuu vielä raskaammalta koska tiedän, että siinä on muuri jonka ylitse en ehkä enää kykene kiipeämäänkään. Joten en tiedä mitä tehdä tai mitä tästä kaikesta tulee. Eipä sitä aina tarvitse tietääkään. Minun elämäni on minun tieni, joko kaikki tulee menemään hyvin, mikä on hyvä tai kuolen yrittäessä eikä minun tarvitse olla enää näkemässä epäonnistumistani. Voin vain voittaa.

 Olen huomannut, että ymmärrän italiaa ja espanjaa noin pääpiirteittäin, vaikka en ole koskaan käyttänyt sekuntiakaan kummankaan kielen opiskeluun, eivätkä ne kiinnosta minua yhtään. Mutta kun ihmiset puhuvat, englannin ja latinan pohjalta ymmärrän mistä puhutaan ja millä mielellä ja vähän kerrallaan palaset loksahtavat paikalleen. Maa, eipä tuohon liikaa tahtoisi käyttää energiaa, kuunnellessa vähän väsyy, kun aivot hyrräävät muutenkin ylikierroksilla, mutta kun tällaisessa paikassa asuu niin eipä sille kai mitään voi. Tahdon kodin.