Kaikkea sitä

 Elämän merkillisyydet ovat taas mietityttäneet jonkin verran, mutta kaikesta ei voi puhua koskaan kuitenkaan. Toisaalta on niin tottunut avoimuuteen, että mietin, mitä järkeä on kirjoittaa ylipäätään, jos ei voi kirjoittaa suoraan. Sitten sitä tulee kirjoitettua lähinnä päiväkirjaansa itselleen, tai kirjeitä ihmisille, kirjeitä joita ei kuitenkaan lähetä. On tärkeämpi saada asioita ulos, kuin pilata toisten ihmisten päivä, viikko tai vuosi sillä, että kertoo mitä on asioista mieltä. Toisaalta joskus se voi johtaa reflektioon ja muutokseen, mutta useimmiten niin ei taida olla asian laita. 

 Nauhoitin tänään taas musiikkiakin ja sen jälkeen pakkasin soittoromut lähtöä varten. On vielä puolitoistaviikkoa aikaa, mutta mikäli jotain aion soittaa, menköön akustisilla soittimilla sitten. Asuinpaikan alakerran jazzbaarissa poljetaan basaria täysillä ja kuuluu tänne viidenteen kerrokseen asti. Välistä tekisi mieli mennä tuonne soittamaan, olisihan sitä ollut ehkä mahdollisuus moneen kertaan mennä tutustumaan, on ne koittaneet minua sinne houkutella, mutta olen hyvin yksinkertainen olento, ja kahvin hinta määrää sen missä käyn. Ediyan kahvi on 3000 wonia, tuolla kahvi maksaa 10 000 wonia. Vaikka se olisi tullut suoraan jonkun tiibetiläiskissan perseestä, en luultavasti maksaisi siitä noin paljoa. Joten on jäänyt käymättä. Lähdön lähestyessä alan löytää enemmän kiinnostavia asioita korealaisesta taidemaailmastakin, vaikka kaksi vuotta on ollut toisinaan melkoista tervan juontia. 

Tämäkin tosin löytyi Taipein taidemuseon sivuilta, eikä suoranaisesti Koreasta, mutta  korealainen taiteilija yhtä kaikki. Hienoja töitä. Tällaista täällä saisi olla enemmän. Enimmäkseen kaikki vain ajattelevat että isompi=parempi ja kallis=parempi. Suoraan sanottuna Korean lähes misantropiaa lähentelevän tason yltiökapitalismi on todella väsyttävää ja ärsyttävää, kaikille kaikkein tärkein asia on vain ja ainoastaan raha ja sen tekeminen, ja auktoriteetti, jota saa vaan rahalla. Minäminäminä, hetihetiheti. Typerän lapsellinen maailmankuva yhdistettynä jatkuvaan kilpailuun ja kostomentaliteettiin takaa, että monien maailmankuva on aivan yhtä typerä, kuin isäpuolellani oli aikanaan. Ja siltikin, ne ihmiset jotka täällä ovat kaikesta huolimatta ystävällisiä ja rehellisiä, ovat upeita ja hienoja ihmisiä. Kaikkein eniten täällä ollessa olen pitänyt niitä keskusteluista, joita olen saanut käydä korealaisten kanssa töissä. Oppilaista olen pitänyt eniten. Ja merestä. Sitä olen tuijottanut lähes joka päivä. Niin paljon, että ihmiset ovat ajatelleet etten ole välttämättä enää edes ihmisten kirjoissa. Meri on pitänyt minut järjissäni täällä, olen halunnut kauas ihmisistä. Vaikeinta on silloin, kun kallioillakin on paljon ihmisiä meluamassa ja roskaamassa. Olen kerännyt roskia pois usein, vaikka se tuntuukin täysin hyödyttömältä touhulta, kun huomenna sitä on ihan yhtä paljon, mutta ei hyödyttömyys ole ennenkään minua lannistanut. Minä olen enimmältä osin maailmalle ja yhteiskunnalle täysin hyödytön. 

Parhaan ystäväni kanssa puhumme tästä usein. Taiteen kuuluukin olla hyödytöntä. Hän nauraa, että koska minä olen varmaankin kaikkein hyödyttömin ihminen jonka hän tuntee, olen samalla myös kaikkein puhtaimmin taidetta, läpeensä sitä itseään. Olen samaa mieltä. Ei minulla ole elämässäni mitään muuta sisältöä, eikä tarvettakaan sellaiselle. Tämä on ainut asia mitä minulla on maailmalle antaa, ja jos sitä ei kukaan kaipaa taikka tarvitse, voin puolestani nääntyä nälkään ja kuolla pois. 

Ja siltikin, olen vielä täällä, eli on tämä kaikki ollut maksamisen ja vaivan arvoista näemmä jollekkin. Nyt seison taas uuden ja suuren murroksen äärellä, saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tuli mitä tuli, minä aion olla oma itseni aivan niinkuin tähänkin asti, koska minulla ei ole mitään muutakaan annettavaa.

Mikäli jotakuta kiinnostaa ostaa musiikkia, on tuolla vielä pari CDRää jäljellä

Virta kulkee

Lienee syytä ensimmäiseksi kertoa, että sain taiteilijaviisumin Taiwaniin, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että huhtikuussa menen Japaniin, ja muutan sieltä kesäkuun alkupuoliskolla sitten Taiwaniin. Ensimmäinen viisumi kestää yhden vuoden, mikä tarkoittaa kohdallani ainakin sitä, ettei tarvitse neljää kertaa vuodessa pakata kaikkea ja muuttaa taas toiseen maahan ja kulttuuriin, vaan voi keskittyä olemaan yhdessä paikassa edes hetken aikaa, opiskella sen kielen ja kulttuurin mahdollisimman hyvin. Aloitin jo kiinan opiskelun, ja tuntuu että jo vähemmällä vaivalla se puhuu minulle enemmän kuin korean kieli, ymmärrän sen logiikkaa paremmin ja kykenen tekemään yksinkertaisia lauseita, mutta ongelma on sanajärjestys, jota aivoni yhä yrittävät tunkea japanilaiseen malliin. Siinä on hämmentävää se, että se ei ole täysin englannin mukainen, mutta ei täysin "aasialainenkaan" vaan jonkinlainen yhdistelmä molempia. Kyllä minä vielä tämänkin opin. Olo on paljon toiveikkaampi kuin korean kanssa, vaikka yksi lisähaaste tuleekin vielä siitä, ettei voi suoraan opiskella mandariinikiinaa, vaan pitää vielä vähän katsella mikä taiwanissa on erilaista, mutta enimmäkseen tämä on vähän samanlainen ero, kuin japanin ja Osakan murteen välillä, eli ei ylitsepääsemätön ongelma, kunhan vain tietää mitä tekee.

Nämä pari päivää olen käyttänyt siis lähinnä opiskellen ja maalaten. Ja tietysti töitä tehden. Sekin on jotenkin virkistävä ajatus, että jatkossa saa keskittyä aivan täysin omaan tekemiseensä ja tehdä elantonsa sillä virallisestikin, eikä tarvitse koko ajan pyöritellä viisumin takia jonkunlaista sivuhommaa. Toki vuokra tulee vaatimaan enemmän rahaa, mutta aina sellaiset asiat jotenkin päin selviää. Nyt on lähinnä mietinnässä se, tahdonko asua Taipeissa, jossa on enemmän mahdollisuuksia soittaa ja käydä näyttelyissä, vai vähän syrjemmässä, jossa on luultavasti luonto ja halvempi asua. Mutta ehkäpä, mikäli se sallitaan, ensimmäisen vuoden asun Taipeissa, jonka jälkeen yritän etsiä vähän isompaa ja paremmin työskentelyyn soveltuvaa tilaa muualta. Mutta katsellaan nyt. Meinasin sanoa, että siihen on vielä aikaa, mutta ei lopulta edes ole, kuin vajaat 3 kuukautta. Kunhan pääsen Japaniin, kerkeän alkaa miettiä asioita. Nyt en ole suoranaisesti edes ilmoittanut tästä kenellekään. 

Kun sain päätöksen, tunsin päällimmäisenä yllätyksen, en uskonut saavani viisumia. Sen jälkeen koin jonkinlaisen helpotuksen siitä, että tähän tiehen minun aina kuuluikin luottaa, eikä minun tarvitse sitä enää kyseenalaistaa. Sen jälkeen koin surua siitä, että minun pitää luultavasti jättää Japani taakseni ainakin vuodeksi, ehkä useammaksikin, ja sitä myöten kaikki ystäväni ja rakkaani myös. Se on tässä kaikkein vaikeinta. Vaikka kuinka yritänkin houkutella kaikki Taiwaniin soittelemaan ja vierailemaan, jos ei muuten. Odotan myös taas paluuta Taiwanin luontoon, joka oli upea. Asumiskulttuuri jännittää hieman, olkoon vaikka pienikin rotanloukku, mutta en tahdo jakaa asuntoani enää kenenkään kanssa. Sen verran paljon sitä on saanut viimeiset puolitoista vuotta asua toisten kanssa. Vaikka Osakassa ystäväni luona asuminen onkin hauskaa, ei sekään tietenkään voi jatkua ikuisesti. Olen silti onnellinen siitä, että näen kaikki kohta taas. En ole kuullut juuri mitään, enkä ole tahtonut vaivata ketään. Tämä kolmen kuukauden ero on aina omalla tavallaan raadollista ja hankalaa. Palatessa sitä vaan miettii, ettei oikein voi puhua kenellekkään, vaikka kaikenlaista onkin ollut koko ajan. Ja sitten olemme molemmat osapuolet oman puhumattomuutemme sisällä, kunnes se ero taas liukenee ajan kanssa... ja sitten minun pitääkin taas mennä. Sitä vasten olisi ehkä parempi asettua jonnekkin, ja jos sen on oltava Japanin ulkopuolella, on Taiwan kaikkein paras vaihtoehto.
 

Edessä on siis muutoksia, niin hyviä kuin kivuliaitakin. Kaipa tästä elämästä taas kuitenkin jotain tulee. Viimepäivät olen kuunnellut lähinnä The Necksiä, nyt soi Aether, sitä aiemmin Sex, sekä ikisuosikkini Unfold. Tällainen sointi on mielestäni kaunista. Kuin leijuvia unia, usvanomaisia vaikutelmia ja äänen pilviä jotka roikkuvat vuorten yllä, toisinaan haipuen pois, toisinaan tihentyen ja sataen alas laaksoihin... Upea yhtye, jonka kuuntelu saa minut aina toivomaan, että olisi enemmän ystäviä joiden kanssa soittaa tällaista, Ningenbonsain kanssa olisi hauska soittaa tällaistakin joskus. Kunhan pääsee taas Japaniin, pitää ehkä katsella. 人間盆栽 on siitä hyvä nimi että sen  voi siirtää aivan suorilta Taiwaniinkin, eikä tarvitse muuttaa mitään.

 Nykyisessä asuintilassani on välistä hieman raskasta, kun koko ajan kuulee joko pelkkää italiaa tai espanjaa, ei tule kovin global house fiilis siitä, ja mietin, että miltähän näistä tuntuisi, jos vastailen kaikille vaan japaniksi sitten, mutta ikävänä refleksinä vastaan aina sillä kielellä jolla minua puhutellaan, josta syystä tämä ei tunnu oikein onnistuvan edes tuollaisena lapsellisena kostona. Mutta kiinan opiskeltuani, vaikka palaisinkin tänne vielä, voin puhua suoraan lähinnä kiinalaisten kanssa sitten, ja olemiseni helpottuu ehkä huomattavasti. Viime kesänä oli tosin kiinnostavaa, kun kaikki tämän huoneen kuusi ihmistä puhuivat edes jonkinasteista japania, niin se oli itsellekin olemisen kannalta paljon helpompaa.  Noh, enää puolitoista viikkoa ja olen Japanissa. Sitten sitä saa taas elää omaa elämäänsä omassa tahdissaan.  Nyt keskityn juomaan teetä ja kuuntelemaan The Necksiä.

Sunnuntai

Ajattelin aluksi, että tämä voisi mahdollisesti korvata sosiaalisen median purkukanavana ja uusien tekeleiden feedinä, mutta html-upotuksen helppouden sijaan kaikki jakaminen on tässä näemmä mahdotonta kätevästi, niin motivaatio kikkailla ja sohlat on nolla. Jaan nyt kuitenkin tämän vaikka tuo systeemi onkin typerä. 

Tässä on albumi jonka tein perjantaiaamuna, pohdiskellessani elämäni satunnaisuutta. Kellun vain jonkinlaisessa fatalismin meressä voimatta itse sille mitään. Taiwanin viisumin päätös pitäisi saapua ensi viikolla. Koko tulevaisuuteni on taas vain ja ainoastaan yhden kortin varassa ja siinä on omat henkiset haasteensa. Ei tässä voi tehdä mitään muutakaan, kuin sen mitä on aina tehnyt, eli luottaa siihen kohtaloon, joka minut on tännekin asti kuljettanut. Ei minulla mitään muutakaan ole. 

Luin tänäaamuna uutisen siitä,  miten universumin laajenemisen myötä menetämme koko ajan isomman ja isomman prosentin maailmankaikkeudesta sellaisten välimatkojen päähän, että vaikka matkustaisimme yli valonnopeutta, emme koskaan kykene saavuttamaan niitä. Käytännössähän se on sama asia kuin haihtuminen, hiukkaset ajautuvat kauemmas toisistaan ja meidän hiukkasemme, tämä lähigalaksiemme rykelmä, jää veljistään jälkeen ja lopulta sekin haihtuu jonnekin merkityksettömyyteen. Kaikkeus on olemassa koko ajan, siellä jossain, mutta sillä ei ole meidän kannaltamme mitään merkitystä. Se sama tapahtuu meille ihmisillekin henkisellä tasolla koko ajan, elämän mittaan. Olemme samalla tavalla ikuisesti haihtumassa, katoamassa. Se on samaan aikaan kaunista ja hirveää. Kunnon sunnuntai-ajatus.

Iltaa

 Olen taas, muutaman päivän ihan ok fiilisten jälkeen hieman yksinäisempi. Huoneessa on nyt kolme italialaista, eikä ole mitään italialaisia vastaan, mutta oma puhuminen loppuu kyllä siinä vaiheessa kun huoneessa on yli neljä korvaa jotka eivät ole omiani. Uusin tulokas on nuori ja toki kohtelias ja aivan ok ihmisenä, mutta jotenkin tässä ei kiinnosta alkaa selittelemään jotain elämänsä metatasoja ihmiselle, joka on lähtökohtaisesti eri puusta eikä ymmärtäisi kuitenkaan. Tässä huoneessa oli pari päivää mielettömän hyvä olla, kaikki kolme samalla aaltopituudella ja oleminen helppoa, ajattelin että tästä tulee hyvä kuukausi, ja se jäikin kahteen vuorokauteen. Olen useasti ennenkin, mutta nytkin miettinyt kolmannen pyörän käsitettä. Itse olen lapsuudesta asti ollut kaikkien kaveriporukoitteni tai voimaduojen kolmantena jäsenenä, aluksi aivan lapsena harmitti, että kukaan ei ole se oma "paras kaveri" tai sellaista ei ole, mutta lopulta tajusin että se johtuu itsestäni ja omasta vapaudestani ja siitä että sillä dynamiikalla minä toimin kai parhaiten.

Kolmannen pyörän käsite on vain sikäli typerä, että kolme ihmistä on aivan täydellinen dynamiikka mihin tahansa hommaan rokkibändistä normaaliin keskusteluun. Kun ihmisiä on kolme, vastuu toisen viihdyttämisestä tai keskustelun kuljetuksesta ei ole koko ajan jommalla kummalla, vaan on tilaa improvisoida ja kuunnella, istua hiljaakin silloin kun siltä tuntuu. Ja se on tärkeä taito sekin. Toki sitä voi istua hiljaa kahdestaankin, mutta ei nämä monet keski-euroopan eläjät sitä osaa kuitenkaan. Japanilaisten kanssa se on toki luonnollista ja helppoa, monesti Hajin kanssa istuttiin Garanissakin hiljaa vaan ja juotiin teetä kunnes se oli pelkkää vettä. Niin sitä tekee nytkin, tosin itsekseen. Näillä kolmella on oma dynamiikkansa, ja minä jäin ulkopuoliseksi, mutta kaipa siihen on jo tähän ikään tottunutkin. Lähinnä se, että oli odotuksia syvällisistä keskusteluista ja rauhassa olemisesta, ja ne solahtivat nyt hiekkaan, kun tilalle tuli bilereissuja joihin kukaan ei muka kummiskaan tunnu haluavan mennä. No, sen kääntöpuolena saa ainakin ehkä olla yksin, ellei tähän huoneeseen tungeta taas lisää ihmisiä.

Jostakin syystä tässä alkoi tupsahdella kirjoitushommia töiksi asti, niin niitä on tullut naputeltua pari päivää. Linkkailen kun aihetta on. Uusimpaan Wireen kirjoitin Global Ear jutun Osakasta, sitä ei varmaan tule nettiin, mutta sen tueksi tehty soittolista tulee. Siihen sain kalasteltua sellaistakin kamaa, jota ei aivan varmasti olisi kukaan muu saanut käyttöönsä, että kai sitä saisi vähän henkseleitään paukutella, mutta hyvä että on varaa edes vyöhön. Itseasiassa ei edes ole. Housuissani oli naru jolla ne pysyivät jalassa, mutta se katkesi housujen sisälle joten vedin sen ulos ja leikkasin ylimääräisen osan pätkiksi, ompelin ulkopuolelle vyölenkeiksi ja köytin housut ylleni loppupätkällä. Kaiken saa aina tehä ite. Ja se on elämässä parasta.  

Nyt soi 2814 - 新しい日の誕生日. tulihan tätä kuunneltua jo kun vaporwavet oli tuoreempi juttu, mutta nyt kaivoin taas youtubesta ja toimii ehkä paremmin kuin silloin. Ei kai tämä ihan tyylipuhtaasti siihen karsinaa menekään, enemmän tässä jotain Derun viitteitä on fiiliksessä.

vaipumista

 Taas on jotenkin sisällä kylmä, nälkäinen ja yksinäinen olo. Italialaiset ystävät toki ilostuttavat elämääni, mutta jotenkin tänään on taas kasautunut erinäisiä asioita joista ei voi puhua. Se on kaiken suurin hankaluus. Olen tottunut olemaan avoin kaikesta, ehkä jonkinlaiseen raakuuteenkin asti, mutta kun elon piiri kasvaa, se alkaa väistämättä koskea muita ihmisiä, ja sitten puhuminen ja avoimuus ja rehellisyys itsellekin vaikeutuu huomattavasti. Maailma on aina valmis näyttämään sinulle oman henkisen rakenteesi heikkouden. Siksi sitä ei kannata lyödä lukkoon mihinkään illuusioon vahvuudesta. Tarkovskin sanoin, kovuus ja varmuus on kuolemaa, elämä on pehmeää ja taipuisaa, se mukautuu, myötäilee, etsii uuden suunnan ja kasvaa sinne missä on valoa ja tilaa. Siinä vaiheessa kun se kovettuu paikalleen eikä enää kykene sopeutumaan muutokseen, alkaa kuoleminen. Eikä se kai ihan vielä sen aika kuitenkaan ole. Mutta aina toisinaan sitä miettii kauanko tätä kaikkea jaksaa. Voiko vaan luovuttaa ja todeta, että ei ollut minusta nyt tähän, hävitä eikä enää koskaan olla oikein mitään kenellekään. Tehdä vain jossain kuvia ja musiikkia itselleen ja kuolla hissuksiin nälkään, kun ei se leipä kaikkea elätäkään.

 En tiedä mitä tästä elämästä tulee, mutta jossain vaiheessa tästä on alettava rahaakin jollain taikatempulla saamaan. Ei itseni takia, vaan siksi että mikäli en siihen kykene, en tule koskaan saamaan mitään pysyvämpää paikkaa jota kutsua kodikseni. Olen ollut nyt yli puolitoista vuotta kodittomana enkä tiedä  koska tämä loppuu, vai kuolenko johonkin jo periaatteessa hävinneeseen tautiin ennen kuin se loppuu. On minulla kuitenkin koko ajan paikka jossa olla, mutta se on aika eri asia, kuin että olisi oma paikka tai edes oma tila. Osakassa asun rakkaiden ystävieni luona, mistä olen äärimmäisen kiitollinen, ja ainakin minulla on järjettömän hauskaa koko ajan ja toivon että se tunne on myös molemminpuolinen. Ja uskon sen olevan. Sitä en oikeastaan epäile. Minun ystäväni ovat tämän maailman upeimpia ihmisiä ja kaipaan heitä paljon. Kaipaan elämääni Japanissa ja tunnen olevani täällä vankina, toimittamassa joka päivä samoja rutiineita ja hukkaamassa vähän kerrallaan suunnan. Aina kun tulen tänne, alan väistämättä miettiä miksi yritän niin kovasti olla maassa, joka ei selkeästi tahdo minua tai pidä tekemisiäni arvossa. Ja joka kerta menen takaisin ja ymmärrän ettei minulle ole mitään muuta paikkaa tällä planeetalla. Eikä minun tekemisiäni ja elämääni ymmärretä missään muualla samalla tavalla. Kyse on vain byrokratiasta. Ja se tuntuu vielä raskaammalta koska tiedän, että siinä on muuri jonka ylitse en ehkä enää kykene kiipeämäänkään. Joten en tiedä mitä tehdä tai mitä tästä kaikesta tulee. Eipä sitä aina tarvitse tietääkään. Minun elämäni on minun tieni, joko kaikki tulee menemään hyvin, mikä on hyvä tai kuolen yrittäessä eikä minun tarvitse olla enää näkemässä epäonnistumistani. Voin vain voittaa.

 Olen huomannut, että ymmärrän italiaa ja espanjaa noin pääpiirteittäin, vaikka en ole koskaan käyttänyt sekuntiakaan kummankaan kielen opiskeluun, eivätkä ne kiinnosta minua yhtään. Mutta kun ihmiset puhuvat, englannin ja latinan pohjalta ymmärrän mistä puhutaan ja millä mielellä ja vähän kerrallaan palaset loksahtavat paikalleen. Maa, eipä tuohon liikaa tahtoisi käyttää energiaa, kuunnellessa vähän väsyy, kun aivot hyrräävät muutenkin ylikierroksilla, mutta kun tällaisessa paikassa asuu niin eipä sille kai mitään voi. Tahdon kodin.

Tekoälyttömyyttä.

 Näin juuri uutisen, itseasiassa parikin siitä, miten tekoäly oli kyennyt monistamaan itsensä, ja toisekseen ratkaisemaan erään tieteen suurimmista ongelmista 48 tunnissa. Ongelma liittyi jotenkin viruksiin ja oli ilmeisen monimutkainen, mutta tekoäly oli osannut ehdotella vielä erilaisiakin ratkaisumalleja ja ihmiset olivat ihmeissään. Olen tekoälystä montaa mieltä. Tietenkin, on selvää, että nämä oikeat tekoälyt jotka elelevät tällä hetkellä jossakin googlejen ja muiden firmojen laboratorioissa, saattavat olla oikeita tekoälyjä.

Mutta yksikään näistä ihmisten meuhkaamista Chat GPTeistä ja muista kaupallisista energiasyöpöistä ei ole tekoäly, koska niissä ei ole mitään älyä. Ne ovat vain syntetisaattoreita, joilla on helvetin suuri sample kirjasto, pääasiallisesti ryöstettyä opetusmateriaalia, joka kuitenkin teknisesti ottaen on laillisesti ryöstetty, koska olemme joskus vuosikymmen sitten todenneet hyväksyvämme käyttöehdot, ennen kuin mistään tällaisesta kukaan unelmoikaan. Nämä eivät ole tekoälyjä, koska ne eivät luo mitään tyhjästä. Ne ovat vain hienovaraisemmiksi koodattuja syntetisaattoreita, jotka saavat käskyn ja sitten parhaansa mukaan syntetisoivat lähdemateriaalin pohjalta uutta  sisältöä, mutta ongelma on se, että se ei ole uutta ja luotua, vaan nimenomaan legoista rakennettua, vaikka legot olisikin pilkottu miten pieniin osiin hämäykseksi. 

Tässä on kuitenkin yksi poikkeus, joka on ihmisten ja käyttäjien kannalta epätoivotuin piirre, mutta tekoälyn kannalta kaikkein olennaisin älykkyyden luomisessa; hallusinointi. Se on sattumanvaraista, luovaa toimintaa joka ei perustu loogisimpiin ja johdonmukaisimpiin päätelmiin. Ja se on tekoälyn mahdollisesti tekoälyn pimeä energia, joka työntää kehitystä eteenpäin. Se on nähdäkseni myös olennainen tekijä ihmisen älykkyyden kehittymisessä. Douglas Hofstadter sanoi haastattelussa, jonka kaivan tähän myöhemmin, että ihmisen älykkyyden olennaisin tekijä on analogia, hyppy kahden eri tarinan välillä, vaikka niiden välillä ei olisi täydellistä vastaavuutta. Ihminen kykenee näkemään kahden täysin erillisen muiston tai tarinan riittävän yhtenäisyyden voidakseen tehdä tarvittavan hypyn, kone ei aiemmin tähän pystynyt, mutta hallusinoinnin myötä sekin voi ehkä olla mahdollista. Ja uskon, että tekoälyjen nykyisellä kehitysvauhdilla kaikki tulee muuttumaan hyvinkin nopeasti. Kun ajattelen sitä, että minä synnyin maailmaan, jossa antennitelkkarissa oli kolme kanavaa, VHSiä ja C-kasetteja kelailtiin käsin oikeaan kohtaan ja kaikki oli aika pitkälle tehtävä itse ja käsin, ja tulen luultavasti pois pyyhityksi jonkun kustannustehokkuutta ajattelevan AI:n toimesta, koska nyt seisomme tämän teknologisen singulariteetin nollapisteessä, niin onhan se aivan mieletöntä ajatella, että tällaiseen hyppyyn on mennyt vain 30 vuotta.

Itse olen pidättäytynyt kaiken tekoälyn käyttämisestä, mikäli se on vapaasta tahdostani kiinni, enimmäkseen siksi miten typeräksi se tekee ihmiset, miten helvetin paljon se käyttää puhdasta juomavettä josta sitten kuitenkin muutaman vuoden päästä soditaan, sekä siksi että en vain halua. Haluan ajatella ja tehdä kaiken itse, kirjoittaa jokaikisen sanani itse. Aina kun kuulen YLEn ohjelmissa jonkun sanovan, että "kysyin tästä asiasta tekoälyltä.." saan lievän raivokohtauksen ja mietin, että minkä helvetin takia? Asia, jonka olisi voinut etsiä normaalilla tiedon haulla, kysyä joltakin aiheeseen perehtyneeltä ihmiseltä, tai voinut selvittää vaikka kuinka monella muulla tavalla, tässäkin tapauksessa kyse oli sanan "veijari" määritelmästä, miten  tekoäly antaa siihen yhtään paremman vastauksen, kuin oma äly, sanakirja tai google, ellei ole todella tyhmä, ei osaa lukea tai ei tiedä mikä on internet. Tunnustan olevani täysi luddiitti muutenkin, jos asia on mahdollista tehdä ilman mitään koneita käsin tai käsityökaluilla, teen asiat aivan varmasti niin. En pidä koneiden äänistä muuten kuin musiikillisessa kontekstissa. Siivouksenkin hoidan mieluummin luudalla ja käsin, imurin sijasta.

Loppukaneetiksi kerrottakoon antiteknologinen anekdootti, kun muutama vuosi sitten aloitin 10 kilometrin juoksuharrastuksen ja latasin puhelimeen ohjelman matkan mittaamiseen. Juostuani puhelin alkoi piipittää taskussa, että nyt on liian kova vauhti, juokse hitaammin. Totesin, että minuahan ei jalaton ropotti opeta juoksemaan, ja poistin sovellukselta oikeudet mihinkään ilmoituksiin. 

meri

Koska sää oli hieman aiempaa parempi, eli siis ei järjettömän kylmä, palasin tavalliseen rutiiniino ja menin aamupäiväksi istumaan merelle. Igideon ollut jonkinlainen turvapaikka jahyvänluontoisen yksinäisyyden kehto, jossa saa keskittyä tuijottamaan aaltoja ja luontoa rauhassa. Kolmena muuna vuodenaikana siellä tulee istuttua parikin tuntia päivässä, mutta tänä aikana puolisen tuntiakin riittää.

Tänään tuuli kylmeni istuskellessa, vaikka aluksi oli oikein hyvä ja lämmin olla. Aalloissa näkee universumin voimat. Painovoiman, värähtelyn, kaiken sen kineettisen energian joka liikkuu vesimassan läpi, kaikki ne muodot jotka vastustavat tai myötäilevät liikettä.. ja ymmärtää että aivan kaikki se sama tapahtuu myös koko ajan pinnalla, sekä isommin universumissa, mihin skaalaan meneekään, näkymä on sama.

Meren hengityksen rytmikin on upeaa katsottavaa. Se on salaisuus, jota ei koskaan näe, jos vain juoksee ohi. Kaikki luonnossa aukeaa sille, jolla on aikaa. Ja sitä myöten on todennut, että minun aikani on niin arvokasta, etten tuhlaa sitä yhteenkään ihmiseen, jolla ei ole aikaa kuunnella luonnollista virtausta. Tulin lopulta pois, tuulen ajamana.

Virta

Olen aina pyrkinyt elämään elämäni niin, että mitä tahansa tuleekin, miten tahansa elämä heitteleekään, sopeudun kaikkeen mahdolliseen ja yritän olla takertumatta kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka jäävät toteutumatta. 行雲流水. Kulkevat pilvet, virtaavat vedet. Maailma pyörii omalla painollaan, eikä sille lopulta aivan kauheasti mitään mahda, kaikki aika on jo olemassa, sinun tietoisuutesi vain kulkee sen läpi ja se kokemuksellinen todellisuus on sinulle ainutlaatuinen, mutta jos aivan kaikki maailmankaikkeuden voimat palautettaisiin tiettyyn pisteeseen ajassa, myös sinun tietoisuutesi olisi siinä. Tämä kokemuksellisen totuuden entropia kuitenkin pitää huolen siitä, ettei mikään palaa, ja sikäli ihmisen olennaisin voimavara, tai elämäntehtävä, on lähinnä sopeutua kaikkeen siihen mitä edessä on, olkootkin äkillistä ja hankalasti sulateltavaa.

Siitä syystä, itselleni kaikkein hankalinta on ymmärtää tätä eroa Japanista ja ystävistäni, perheestäni, ihmisistä joille tuotan jatkuvaa huolta ja vaivaa murjottamalla täällä, aina kun palaan kotiin, saan kuulla lähinnä sitä, että vähän jo huoletti katsoa, ja sitten nolottaa että olen tuottanut ihmisille sellaisia tuntemuksia. Ja silti, kun näen läheisteni elämiin vain pienten someikkunoiden kautta, tunnen toisinaan pienen vihankin läikähdyksen, mitä helvettiä minä täällä teen, juttelemassa yhdentekeviä ihmisille joille minä olen vain jokin harvinainen eläin tai ihmeellinen kuriositeetti, sen sijaan että voisin olla siellä, missä minä voin olla ihan vain minä ja kaikki ymmärtävät sen sellaisenaan. Kun viime vuonna järjestimme Hospital-festin yhteydessä keikkoja, jonne tuli ihmisiä kaikkialta maailmasta, myös Suomesta, ympäri Eurooppaa, Amerikkaa ja Aasiaa, ystäväni totesi keikkojen jälkeen heijastellessamme, että jotenkin tuntui, että kun katseli kaikkia, oli jotenkin selvää, että tuossa on amerikkalaisia, tuossa on suomalaisia, italialaisia, brittejä, ranskalaisia... ja tuossa on Jere. Erillään kaikesta muusta, kaikista kansallisuuksista tai porukoista. Teki mieli nauraa, että niin, minä en ole oikein mistään kotosin, mutta se vitsi toimii lähinnä suomeksi, vaikkakin sen pitämäni vastine on 無国人, eimikäänmaalainen, maaton mies. Kuitenkin, olin onnellinen, että hän ymmärsi sen mitä tunnen. Minussa ei ole pisaraakaan minkään maan kansalaisuutta tai nationalismia, hyvä, että edes ihmisyyttä, tai nisäkkyyttä. Usein mietin, että kun olen näin epäonnistunut ihmisenä, olen kuitenkin harvinaisen onnistunut kasvina, osaan kävellä, lukea ja kirjoittaa, keskustella muille, se on aika hyvin tällaiselta käppyräjuurakolta. Toisaalta en osaa yhteyttää vielä, mikä tulee taloudellisesti kalliiksi.

Kun katson ystävieni elämää, osaan ajatella vain, että minun elämäni virtaa tuolla jossain, ja minut on leikattu siitä irti ja laitettu hattuhyllylle sitä katselemaan, korealaisten ja muiden ihmeteltäväksi. Olen Koreassa kohdannut rasismia (sekä positiivista että negatiivista) enemmän kuin Japanissa koskaan, ihan vain jo ihmisten tuijotuksessa ja siinä tavassa, jolla minut niputetaan porukkaan vain naamani perusteella. Siitä syystä vihaan lentokenttiä ja satamia yli kaiken. Joka ikinen kerta kun joku puhuttelee minua englanniksi, tekee mieli älähtää, vaikka eiväthän he voi sitä tietää, ettei se minun kieleni ole. Japanissa saan olla oma itseni minne tahansa menekin, maaseudun perukoille tai vieraisiin kyliin, hyvin nopeasti kaikki ylimääräinen putoaa pois ja keskustelemme jostakin mikä kiinnostaa, olkoonkin runous tai pääskysten pesiminen tänä vuonna.

Minä en yritä olla mitenkään erityisen japanilainen tai esittää yhtään mitään. En yritä tehdä tekemisistäni japanilaisia, mutta käyttämäni välineet, shakuhachi, muste, paperi luultavasti vaikuttavat siltä, vaikka tekemäni asiat eivät mitenkään leimallisesti japanilaisia olisikaan. Ennemmin koen, että minulla ja japanilaisilla on yhteiset kiinnostuksen kohteet, yhteiset innostukset ja yhteiset surut. Nauran kaikille, että minulla on vanhojen ukkojen harrastukset, teen juonti, mustemaalaus, runojen kirjoittaminen, shakuhachin soittelu, ja rakastan niitä kaikkia sydämeni pohjasta. Ne asiat, jotka työlleni ovat olennaisia, ovat aika, sen kuluminen, unet ja niiden ja muistojen väistämätön sotkeutuminen, tietoisuuden kuluminen ja haipuminen, elämä ja kuihtuminen, kaiken ajallisuus ja elämän rajallisuuden ja katoavaisuuden vangitseminen. Minun työni ei koskaan ole kulminoitunut mihinkään yhteen teokseen tai tyyliin, vaan itse tekemiseen, päivittäiseen ja jatkuvaan työhön ja olemassaolemiseen, mitä tahansa teenkin, sen olennainen taide ei ole mikään kuvan tuottaminen tai tekninen osaaminen, vaan olemassaoleminen. Minun olemassaolemiseni, sen aikaa kun sitä kestää. Sitä myöten, tämä kirjoittaminen ja kaikki mitä olen aiemmin kirjoittanut, on iso osa samaa teosta. Minun tietoisuuttani. Ja tämän japanilaiset kollegani ymmärtävät täysin sisäsyntyisesti.

 En ole missään tällä planeetalla tuntenut olevani niin vahvasti kotona, kuin Japanissa, ja se tunne jo yksin kertoo minulle, että juuri siellä minun pitää olla. Intuitio ja unet ovat aina ohjanneet elämääni, kuten pitempään lukeneet saattavat muistaa, ja kun olen vuosia hokenut, että tämä tie vie minut Juuri Sinne, Missä Minun Pitää Olla, tiesin täsmälleen, että nyt olen Juuri Siellä, Missä Minun Pitää Olla.  Minne tahansa meninkin, asiat virtaavat luonnostaan ja täysin pienten sattumusten ja äärimmäisen pienten ja satunnaisen oloisten tapahtumien kautta sellaisiin tapahtumiin, jotka järisyttävät ja muuttavat koko elämäni isommassa mittakaavassa. Sen selittäminen ei onnistu minun vaatimattomilla kirjoitustaidoillani koskaan. Ainakaan ihmisille, jotka eivät jo lähtökohtaisesti jaa tätä luontaista fatalismiani.  Tiedän, että kun puhun aiheesta, länsimaalaisille, suomalaisille ja ulkomaalaisille puhuessani sävyni on aina tarpeettomankin puolusteleva ja hyökkäävä. Mutta se johtuu tuosta aiemmin mainitsemastani niputtamisesta, koska olen naamaltani länsimaalainen, minun tietysti täytyy olla tällainen ja niin edes päin. Olen jo kyllästynyt selittelemään, miten animet ja mangat ei kiinnosta yhtään, en tiedä niistä mitään eikä suoranaisesti ole mitään intoa siihen maailmaan, mutta jos tahdotte keskustella Santokasta tai Natsume Sosekista, niin osallistun kyllä mielelläni. Koska ne kiinnostavat minua oikeasti. Japanilaisten kanssa tuollaisia yhdentekeviä metakeskusteluja ei kuitenkaan ihan kauheasti tarvitse käydä, vaan voidaan keskittyä asioihin oikeasti syvemmällä tasolla.  En minä ole maailmassa minään muuna kuin itsenäni, en minä tiedä yhtään mistään yhtään mitään, mutta minua kiinnostaa aivan kaikki. Ja siksi haluan kuulla mistä ihmiset ovat kiinnostuneita ja mikä saa heidät syttymään. Sellaisista asioista keskustelu on parasta, vaikka en itse tajuaisikaan niistä mitään.

Nyt taidan mennä syömään jotain.
 

ihmiset

Jälleen aamu ja teetä. Busan on kiinnostava kaupunki siinä, miten paljon se muistuttaa Osakaa. Itseasiassa siinä määrin, että vaikka en juurikaan ymmärrä Busanin aksenttia, kykenen toisinaan päättelemään mitä ihmiset sanovat pelkästään jo siitä, että puheen intonaatio muistuttaa niin paljon Osakaa. Mielenkiintoinen ilmiö. Kun tulin tänne, en tiennyt Koreasta yhtään mitään, ja aluksi kaikki olikin melkoista kulttuurishokkia. Luulin löytäväni toisen Japanin, mutta löysinkin toisen Suomen. Ruokaa ja kieltä lukuunottamatta kaikki täällä on samaa kuin Suomessa, sähkö, liikenne, juomakulttuuri, ihmisten lapsellinen tarve kostaa ja huutaa toisilleen, kapitalismin ihannointi..mutta ymmärsin nopeasti, että kun löytää itsensä kaltaisia ihmisiä täällä, heistäkin tulee syviä ja tärkeitä ystäviä, ja osaltaan meitä kai yhdistää ulkopuolisuus tästä kaikesta täällä.

Asumani talo sen sijaan on täynnä länsimaalaisia, ja sanon suoraan, että siihen sopeutuminen on minulle kaikkein vaikeinta. Kaikki ovat sekä henkisesti että fyysisesti niin meluisia, että se tuntuu järkyttävän muutenkin herkkää mieltäni turhan paljon, etenkin sellainen yhdentekevän draaman rakentelu sinne missä sitä ei tarvittaisi. Aasialaiset asukit ovat huomattavasti muut huomioivampia ja hiljaisempia, aivan järjestään, ja sitä myöten tulen heidän kanssaan paremmin toimeen yleensä, mutta tämän vähän päälle vuoden aikana kohtaamaani 150 kanssa-asujaan mahtuu myös muutamia hienoja yksilöitä, jotka paperilla ovat lähes  täysin minun vastakohtiani, ja silti tulimme hyvin juttuun. Viimeisin näistä on italian-albanialainen nainen, joka on tulisieluinen ja äkkipikainen, kiroilee kuin merimies eikä ulkoisestikaan tunnu ehkä elävän edes samassa universumissa itseni kanssa, mutta silti, ensi sekunnin tuhannesosasta alkaen molemminpuolisesti tunnistimme, että tässä on "my kinda guy!". Se oli välitöntä. 

Jos jossain olen hyvä, niin omieni löytämisessä. Kaikkein nopeimmin se tapahtui saksofonisti Jerry Gordonin kanssa. Ystäväni pyysi minut henkiseksi tuekseen kun Japan Timesin toimittaja tuli kirjoittamaan Konohanasta ja rakastamastani Garanista, istuin tiskillä selkä oveen päin ja sillä hetkellä kun ovi aukesi, näkemättä, tiesin että tämä ihminen on tärkeä, pay attention. Ja niin hän se olikin. Jerryn kanssa meillä on merkillinen yhteys. Vuonna 2023, näyttelyni aikaan, tiesin aamulla, että Jerry tulee katsomaan näyttelyä tänään. Todisteeksi siitä otin hänen kirjansa Terminal Driftin mukaan, vaikka olin jo lukenutkin sen, ja kun kuulin hänen äänensä rappukäytävässä, nostin kirjan pystyyn ja hän kysyi ovesta astuessaan että miksi minulla on se, nauroin että koska tiesin sinun tulevan tänne tänään ja tahdoin todistaa sen. Tämmöinen linkki on asia joka yhdistää minut omiini, ja tällaiset omani löydän aina, minne vain menenkin. Yksinäisyys sen on opettanut. Kun viettää isoimman osan ajastaan yksin, oppii tuntemaan oman mielensä, ja samalla muut jotka toimivat samoilla laeilla.

Tämä uusi ystäväni tekee tässä talossa olemisesta huomattavasti helpompaa, koska tällä kertaa kokemus on ollut ehkä hieman hankalampi kuin aiemmin, eikä vähiten siksi että ero Osakasta oli niin kivulias. En tiedä mitä elämä tuo, mutta olen onnellinen, että ainakin toisinaan myös tällaisia ihmisiä.

Sachiko Yoshihara - Kaupunki

 Sachiko Yoshihara oli japanilainen runoilija, joka syntyi 1932 ja kuoli vuonna 2002. Minä kohtasin Yoshiharan sattumalta youtuben kautta muutamia vuosia sitten ja siitä lähtien hänen runonsa ovat olleet yksi tärkeimpiä ja lohdullisimpia voimia koko maailmankaikkeudessa. Koska Suomessa ei tiedetä hänestäkään luultavasti yhtään mitään, tai oikeastaan mistään muustakaan japanilaisesta runoudesta, ajattelin silloin tällöin kääntää sitä suomeksi runon kerrallaan. Ehkä tulevaisuudessa kiinankielistä runouttakin, koska esimerkiksi viimesyksynä Taiwanin reissulla löytämäni Hong Kongissa asuva Yau Noi on todella vaikuttava. Myös taiwanilaiset runoilijat tekivät suuren vaikutuksen, mutta Taiwanista lisää varmasti sikäli mikäli saan siellä joskus pitemmälti olla. 

Nyt olennaisin asia jonka tahdoin kertoa ( Kauhean hankalaa suomen kieli, japaniksi 言いたい事 on paljon helpompi ilmaisu. Muutenkin kirjoittaminen on itselleni nykyään kaikkein luonnollisinta japaniksi, joka on koko ihmiskunnan kaunein kieli ilman pienintäkään epäilystä, joten pahoittelen jatkossakin joitakin outouksia tai ajatuskatkoksia omassa kielellisessä ilmaisussani, sillä ne mitä luultavimmin ovat kömpelöitä yrityksiäni tuoda japanin kieltä ja ilmaisua suomenkieleen, tai sitten vain aivoissani tapahtuvia kömmähdyksiä jo unohtuneen kielen kanssa. Osaltaan tämän keskeinen ajatus onkin, että jos kirjoitan suomeksi mahdollisimman selkeästi, en ehkä unohda kieltä niin helpolla.) on kuitenkin Sachiko Yoshiharan runo 街, Kaupunki. Yoshiharan runoilla on upea tapa luoda minun sisälleni jokin sellainen tila, jossa hänen sanansa elävät aivan eri tavalla kuin useimmat muut taiteen tekijät. Ja kun sellaiseen kykenee muutamilla sanoilla, on se järisyttävän voimakas kokemus. 

Kaupunki

Auringonpaiste on hyvä
Suuressa risteyksessä  
jonkun askeliin
lankeaa syvä varjo.
Aurinko paistaa suruunkin.

Katoilla olevat pulut 
eivät tunnu ihmisiä pelkäävän
Karuselli on hyvä
Jäätelö on hyvä
Lapset    Vanhuspari
Kauneutta.

Niinpä,
Aurinko paistaa suruunkin.

 

aamu

Istun Korean Busanissa yksin, hiljaa ja juon teetä. Kirjoitan puhelimella, joten virheitä on varmastikin paljon, mutta olen tullut jo sen verran välinpitämättömäksi, että en jksa edes korjata niitä sen suuremmin. Aurinko nousi jossain välissä.

Tunnen olevani jossakin välitilassa, jossa kellumiselle en mahda oikein mitään nykyisessä tilanteessani. Sama tunne oli aikanaan kun Japanin viisumi katkaistiin. Väliaika oli siunattua tyhjyyttä, kun ei tiennyt mitä tulevaisuudessa käy, eikä edes kuvitellut että voisi käydä niin huonosti kuin kävi, koska kaikki siihen asti oli mennyt täysin toisin. Se pudotus tuntui pohjattomalta. Pahalta. Sen jälkeen kaikki muukin romahti...

Nyt odotan päätöstä Taiwanin viisumista, mikäli en saa sitä, en taas tiedä mitä tehdä elämällni. En ole riittävän pätevä mihinkään työhön tällä planeetalla,mutta en ole riittävän pätevä omaan työhönikään, enkä näin ollen voi tehdä juuri mitään. Töissä oppilaat toisinaan kysyvät mikä on sinun erikoistaitosi, mitä sinä osaat?

Vastaan vaivaantuneena, että en minä oikeastaan osaa yhtään mitään. Osaan vain ajatella, mutta ei siitä minulle kukaan maksa. Olen taiteilija, jonka taiteesta kaikki pitävät, mutta jota kukaan ei missään helvetin nimessä halua seinälleen. Ja ymmärrän sen täysin. En haluaisi minäkään. Toisinaan naurahdan niin sanojille, että te pääsette siitä eroon ottamalla sen pois seinältä, kuvitelkaapa hetki millaista on elää kun kaikki ne kuvat ovat pään sisällä.

Tuntuu, että viime aikoina mieleni on ollut epätasapainoisempi, likaisempi kuin aikoihin. En pidä siitä. Tiedän kyllä syynkin, mutta se on asioita joista ei voi puhua. Ja siitä syystä yritän kierrellä ja kaarrella tässä miten kuten. Yritän löytää jotakin sellaista jolla voisin puhdistaa itseni. En tiedä löytyykö sitä. Jos voisin kirjoittaa jotain kaunista, ehkä sen tuli riittäisi polttamaan kaiken karstan pois. Mutta mitään ei tule, vain tätä samaa, merkityksetöntä horinaa ei mistään. 

kankeus

Poissaollessa bloggeristakin on näemmä tullut aivan buginen paska.. voi olla,että kirjoittaminen jatkuu lähinnä analogisesti, mutta katsotaan jos tämä alkaa toimia. Nyt ei ole voimia säätää yhtään minkään ylimääräisen kanssa.

Tänä päivänä olen pohtinut lähinnä katoamista. Totaalista häviämistä. Täydellinen päivä aloittaa suomeksi kirjoittaminen, siis. 

___

Minulla on kaksi puhelinta

Joista kumpaankaan

Sinä et soita.

Aukeaminen

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selkeämmin ymmärtää, että on asioita joista tahtoisi puhua vapaasti, mutta ei kykene. On asioita joista on vaiettava, asioita jotka eivät kuulu muille, ja asioita jotka kotkevat muita kuin itseä siinä määrin, ettei omaa osuuttaan niiden asioiden suhteen kykene käsittelemään puhumatta samalla muidenkin asioista. Tässä ristiaallokossa totean usein, että en kykene sanomaan yhtään mitään. Ja tästä syystä, jotta en tukehtuisi kaikkiin näihin puhumattomiin sanoihin, minä tunnen, että minun on kirjoitettava ne kaikki ulos edes jossakin muodossa. Tiedän, että se saattaa olla vahingollista minulle, on ihmisiä jotka koittavat lukea kaiken kirjoittamani vihamielisimmässä tai huonoimmassa mahdollisessa valossa voidakseen tukea sitä kuvaa, joka heillä on minusta, enkä tahtoisi osallistua sellaiseen ollenkaan. 

Minä en tahdo kenellekkään mitään pahaa. Minä toivon pelkkää hyvää aivan jokaiselle ihmiselle, johon olen elämäni varrella törmännyt. Toivon että jokainen kuolevainen löytää olemisensa kanssa jonkin sellaisen rauhan, jonka kanssa kuolevaisuus tuntuu edes hetkellisesti helpommalta, kuin mitä se tavallisesti on. En kanna kaunaa kenellekään, en toivo pahaa yhdellekään ihmiselle ja mikäli on vaihtoehtona tehdä jotakin joka aiheuttaa jollekin pahaa jotta minä saavutan jonkin mitättömän edun, jätän sen mieluummin tekemättä. Jos toimin tuottaen muille kärsimystä, teen sen vain tyhmyyttäni ja ajattelemattomuuttani, ja mikäli kykenen tunnistamaan typeryyteni, pyrin muuttamaan käsitystäni ja korjaamaan kurssiani. 

 

Olen väsynyt. Juuri nyt olen taas lähempänä jonkinlaista reunaa. Tietenkin taloudellista kuilua, mutta sinne olen ollut putoamassa aina, enkä jaksa enää juuri välittää siitä. Henkisesti taas tuntuu, että olen seissyt tällä reunalla riittävän usein tietääkseni, että ei siihen maailma lopu vaikka kuinka pitkään putoaisikin. En tiedä mitä tehdä. Tarvitsen tämän illan itselleni. Levätäkseni. Laskeakseni tämän myrkyn ulos sydämestäni. Puhdistuakseni. Ollakseni toivottavasti parempi huomenna. En tiedä mitä tämä kirjoittaminen muuttaa. Lopetin suomeksi kirjoittamisen, koska en pitänyt siitä kitisijästä joka pääni sisällä oli suomeksi. Siitä joka ei osannut olla kiitollinen kaikesta. Nyt olen toivottavasti oppinut olemaan kiitollinen. Ja niin minä olenkin, kaikista ihanista ihmisistä joita elämä on tuonut eteeni, kaikesta upeasta taiteesta joka on koskettanut sieluani, niin kiitollinen että pakahdun... Se mikä minuun sattuukin eniten, joka toisinaan kuohauttaa pienen vihan läikähdyksenkin sisälläni, on se todellisuuden seikka, että en saa olla rakkaimpieni luona, vaan minut erottaa kansallisuus ja viisumi, kuin viiltävä veitsi joka leikkaa minut irti elämästäni ja työntää jonnekkin syrjään. Ja sitten minä katselen elämääni täältä, etäältä, kaukaa pienten some-ikkunoitten lävitse ystävieni elämiin tirkistellen, yrittäen keskittyä siihen elämään joka silmieni edessä on, vaikka se ei ole minun elämäni, ei minun maailmani, ei minun valintani. En tahdo palata kyynisyyteen. En tahdo pudota takaisin sinne mistä olen ryöminyt jo näin kauas. Mutta toisinaan tuntuu siltä, että tässä taistelussa ei ole pienintäkään järjen hiventä ja olisi vain parempi luovuttaa. 

Ehkä lepään tämän illan

ja huomenna kaikki on taas toisin.

Sachiko Yoshihara - Rakkaus

Rakkaus

Meri
Sen pohjalla
Levään kietoutuneet valkeat kalat keinuvat.
Metsä
Sen pohjaa
Maata tallaavat mustat eläimet vaeltavat.
Kalat
Eläimet
Kuinka kaihoisissa paikoissa ne voivat ollakkaan..

Ilma ja vesi myös
Kuinka virkistävä onkaan
Tämä maailma

Minä olen metsä
Minä olen meri
Minä olen sininen usva, joka täyttää maailman
Minä olen oma sininen hautani
Minä olen meidän kaikkien sininen hautamme
Kietoudun kaikkiin
Jotta kukaan ei enää kuolisi.

宝塚現代美術てんてんの作品。

「生きてる本」
言語は想の舟だ。この二年の間に、日本語を習うとき、あの舟はたまに海に迷って、たまに誰も私が言いたいことを分からないであの舟は海の底へゆっくり沈んだ。この間に絶対に言語の限界もわかるようになって、昔から色々な語学事があるのに、よく自分の感情に似合ってる言葉を全く見つけられない。

それでも、日本語の勉強は多分ここまでの人生の一番大事なことだと思う。この言語って、本当に自分の心の表現力を見つけて、自分がわからないことの限界はナイフみたいに考えの複雑さを切る。その以上も、日本語の話すのは即興みたいに考えてる、単語は限定があるけど、その中でいつも早く次の言葉を選ばないといけない。時々考えより早く喋れて、同時に「これはちゃんとの日本語があるかどうかなー」と思ってるけど、皆さんはわかってくれてるらしいので、ほんまに感謝してる。

俳句から始めたので、心の表現のは大事だと思った。それから絶対にこの作品でも、言葉を使いたかった。それから、あのアイデアが現れた。生きてる本みたいにあの作品を作りたかった、そのぶら下げた言葉と詩と絵は別のチャプターみたいに天井から下がってる、違う順番に読んだらイメージも変わってるので、色々な読み方は多いだ。漢字のように。それで、この作品は真っ直ぐに言葉に影響された。かなり自分の意識にもそうだった。それ以上も、あの言葉を考えみたいに使いたかった、自分の意識のシミュレーションができるように。

 

 

「時間とスペースの絵を描く、絵を見るの現象。」

 

絵を描くと音楽を作るは私にいつも意識の出来るだけ本当の表現だ。そのためよく「これは音楽があるかどうかなー」と思ってるけど、そんなことでは関係ない。それははじめと終わるの間に感情を表現した自然な音だから、音楽だ。それは十分だ。

この絵らは、一番最初は二年前ぐらい描いて、一番最後は展示の搬入の朝に描いてたので、このインスタレーションで色々な長い時の間に湧いてた意識の状況を一緒に集まりたかった。やっぱり、録音された曲も色々な（かいろいろな人の）一瞬の集まることじゃないか。

それから、このインスタレーションで「間」のコンセプトは大事なことだと思います。音も、絵も、このインスタレーションは前に決めた間隔と限界が持ってる。音のループは８２分だ、その間に色々な長い、ゆっくり変わってる事が起きて、それから違う人の経験もいつも変わってる。一日中で太陽も動いてるので、部屋の光もぜんぜん違うになって、雰囲気も全く違うに変わってる。あの絵をしか壁に貼りなかったら、それはそれだけだ、人は絵をだけ見て、その作品は絵しかないだね。その代わりに、私はあの部屋とスペースの全て、あの見てる人の感覚を作品としてに作りたかった。

 

それで、あの水墨画かペインチング代わりに、彫刻 みたいにあの作品を思った。音楽と光は時間の間隔と限界が決められたので、私の行為はあのスペースの感覚の限界を決めた。最初のアイデアはこれより散らかってるだったのに、ここまでに着いたら、「以上だ」と思った。反対の壁らの間に、紐がぶらさげてある。最初に目に突き刺せてる壁はうるさくて、散らかってる壁だ、紐を続けたら、他の壁は静かだ。この紐って、夢と起きるの関係だ。意識の間。時間の間。眠ると覚めるの間の状況。

 

夢を見るときよくそれを感じがして、この世とあの世の間にあのボーダーがあって、その通してにいろいろなことを持って行くのは難しい。それでも、人間はその不思議な感覚をよく分かるね。私はそのボーダーにずっと生きてるので、あの世から人間に色々なアートのことを持っていきたい。そうして、こんなスペースも作りたかった。それを見るのはそんなに大事じゃなくて、あのスペースに居るの現象はあの真実の作品だと思う.

 

 

「時間が我々をゆっくり引っ張ってる、聞こえないか？」

 

この世の中で全部始まったことがいつか終わる。生まれたものが死んでる。始めた曲はまた静粛に戻る。時間が過ごして、ことは整さからカオスへ動く。エントロピーだ。やっと、全部崩れて、消滅して、忘れられてる。私達も。悲しくても、あの崩れはキレイなこともあるでしょう。この一瞬間の美しさはそのもうすぐ消えてる、同時に永遠にかかる自然に隠れてある。なんか、僕らは今ここにいる、この一瞬間で一緒にシェアしてる。何でも起きたら、宇宙のすべてが崩れても、何もそのファクトを消せられない。我々は、この一瞬間ここでこれを感じがしてた。心でこの記憶は多分そのままで残れない、それはゆっくりもっと深いに沈んで、他の記憶にミックスをされてる。やっと、記憶らのすべては海みたいになる、こんな雫らから。

 

祖父は死ぬ前に何か大事なことを言ってた。あの世は死んだあとで自分の意識に続けなくても、あの次の人生は他の人の、家族とか、友人とかの意識にて響いてる。彼は多分ショーペンハウアー を一度も読んだことなかったけど、この考えは絶対に一緒だ。我々は雨みたいに海へ滴、小さな波紋が広けて、お互いに影響させてる。。やっと、我々は消える、他の人の中で、何とか事は誰かの影響からもらったも言えない。全部一緒になる。また、エントロピー。私達の整さから、すべての一緒のカオスへ。

 

僕はフィンランドの田舎に成長したので、森と廃墟はどこでも行っても近いにあった。人が居ない所。よく一人でそんなところに座ってた、瞑想みたいにその雰囲気を感じがするように。そんな場所がいつも大好きだった。そんな場所って、僕には静粛を教えてくれた。長い時間を何もやらないでいったら、ゆっくり変わってることを気がついてるね。光の変わることとか、風の歌とか。。大事な、目の前にある秘密なこと。そんな事はあそこから想像力に残った。なんでも作ったら、心のなかであんな場所に行って、その静粛を表現してみる。

それから、このゆっくり崩れてる、消滅してる事は自分のアートで大事なことだと思う。今の展示にも。

 

崩れとゆっくり枯れてる事はキレイだと思う。昔に展示にてテープを使ってた、それは毎日ゆっくり前より悪くなってたので、ピッタリしたと思った。一回あの廃墟みたいな地下一階でペインチングらを電気無しで展示してた、皆さんは自分の携帯の光で使って、あの黒いペインチングを見に行った。そんな感受性が高い状況を作りたい。見ることもパッシヴ経験の代わりに見てる人の意識に強い経験になる。彼らはあの心のなかで湧いてる作るの現像にも参加する。関係を作る。それは大事だと思う。

 

そうして、最初できるだけよい具合にそれを人々に見せてあげたくて、今からこの作品のゆっくり崩れてる自然を見せたい。今日から天気ももっと寒くなってきてくれてので、それもその影響を強くしてたらしい。ぴったりする。誰かが今からしかあの作品を見なかったら、こんなことをわからなかったら、彼らは多分ちょっとガッカリしてるかもね。それでも仕方がないと思う。この世界って、色々なことは自分んの期間と限界が持ってる。あの存在されてる一瞬間。時々私たちは間に合わない、たまにあの大事な一瞬間を見られない。それでも、あちこちに、ラッキーなら、あの一つの滴の動無い表面に落ちることが見られる。

 

 

"The Living Book"

Language is a boat of thought. During the last two years, when learning Japanese, the boat sometimes got lost in the sea, and sometimes no one knew what I meant, and the boat slowly sank to the bottom of the sea. During this time, I became able to understand the limits of language, and even though I have been studying various languages ​​for a long time, I can't find any words that suit my feelings.

Still, studying Japanese is probably the most important thing in my life so far. This language really finds the expressiveness of one's mind, and the limit of what one does not understand cuts the complexity of thinking like a knife. Beyond that, I think speaking Japanese is like improvisation, and although there are a limited number of words, I always have to choose the next word as soon as possible. Sometimes I speak faster than I think, and at the same time I'm wondering if I have proper Japanese, but everyone seems to understand it, so I'm really grateful.

 

I started with haiku, so I thought it was important to express my heart. I definitely wanted to use words in this work as well. Then that idea came up. I wanted to make that work like a living book, the hanging words, poems and pictures are hanging from the ceiling like different chapters, and if you read them in different orders, the image will change, so there are many ways to read them. Like kanji. So this work was directly influenced by words and language.

 

 

"The phenomenon of seeing a picture, drawing a picture of time and space."

 

Drawing and making music is always as true to my consciousness as possible. Therefore, I often find myself thinking, "Is this even music?", but that doesn't matter. It's music because it's a natural sound that expresses emotions between the beginning and the end. That's enough.

I drew the first of these paintings about two years ago , and the last one was drawn on the morning of the exhibition, so I wanted to gather together the different states of consciousness that had arisen over various long times in this one installation. After all, the recorded songs are also a gathering of different (or various people's shared) moments.

 

Also, I think the concept of "space" is important in this installation. Both the sound and the picture, this installation has the intervals and limits decided before. The sound loop is 82 minutes, during which various long, slowly changing things happen, and then the experiences of different people visiting it are always changing. The sun is moving all day long, so the light in the room is completely different, and the atmosphere is completely different. If you only put that picture on the wall, that's it, people only look at the picture, and the work is only a picture. Instead, I wanted to create the whole room and space, the sense of the viewer, as a work of art.

 

So, instead of that ink painting or painting, I thought of that work like a sculpture. Music and light set the time interval and limits, so my actions set the limits of that spatial sensation. The first idea was more messy than this, but when I got here, I thought, "That's it." 

 

A string hangs between the opposite walls. The first wall you can see is noisy and cluttered, and if you keep following the string, the other wall is quiet. This string is the relationship between dreams and waking up. The in between in consciousness. The in between in time. The state in between sleeping and waking up.

 

I often feel when I dream, that there is a border between this world and the dream world, and it is difficult to bring any things through it. Still, people can innately understand the mysterious feeling. I've been living on that border for a long time, so I want to bring various arts from the other world to humans of this world. So, I wanted to create such a space. It's not so important to "see" it, I think the phenomenon of being in that space is that true work.

 

 

"Time is pulling us slowly, can't you hear?"

 

Everything that started in this world will end someday. What was born will eventually be dead. The song that started returns to quietness again. As time goes by, things move from order to chaos. It's entropy. Finally, everything collapses, disappears, and will be forgotten. We are not different in any way. Even if it's sad, that collapse may be a beautiful thing too. The hidden beauty of this moment that is fleeting, yet still eternal by nature. Somehow, we're here now, sharing together this moment. No matter what happens, even if everything in the universe collapses, nothing can erase that fact. We felt all of this here for a moment. In my mind this memory probably won't remain, it slowly sinks deeper and is mixed with other memories. Eventually, all of my memories become like the sea, from these drops.

 

My grandfather said something important before he died. Even if the world does not continue in one's own consciousness after death, the next life resonates within the consciousnesses of other people, family and friends. He probably never read Schopenhauer, but the idea is absolutely the same. We drop into the sea like rain, small ripples spread and influence each other. .. At last, we disappear, among others, we can't even say that something within us was somehow influenced by someone else. All together. Also, entropy. From our integrity, to all together chaos.

 

I grew up in the Finnish countryside, so the forests and ruins were close everywhere I went. Places where there are no people. I used to sit alone in such places, so that I could feel the atmosphere like meditation. I've always loved those places. They taught me quietness. I noticed that if I don't do anything for a long time, I get to notice the things that are only slowly changing. The change of light, the song of the wind. .. The important secrets in front of you. Such a thing remained in my imagination from there. If I make anything, I go to such a place in my heart and try to express its quietness.

Also, I think it's important for my art to be slowly collapsing and disappearing. Also in the current exhibition.

 

I think it's beautiful that it collapses and slowly withers. I used to use tape at the exhibition in the past, and it was slowly getting worse every day, I thought it was perfect. Once on the ruined basement floor, the paintings were exhibited without lights, and everyone went to see the black paintings using the light of their cell phones. I want to create such a sensitive situation. Seeing is also a strong experience for the viewer instead of some passive experience. They also participate in the development of the making that springs up in their mind. Form connections. I think it's important.

 

So, at first I want to show it to people in as good condition as possible, and from now on I want to show the slowly collapsing nature of this work. The weather is getting colder from today, so it seems that the influence was stronger. It fits perfectly. If someone only saw the work from now on, and if they didn't understand this, they would probably be a little disappointed. Still, I think it can't be helped. In this world, things have their own durations and limits. That moment of existence. Sometimes we can't make it in time, sometimes we can't see that important moment. Still, here and there, if you're lucky, you'll see that one drop fall on a calm surface.

絵巻物

 

 

 

この絵巻物って２日で描いた。もうすぐ三十二歳になってるので、ここまでの人生を纏めてしたかった。その後俳句を書きたかったけど、そんな大きなことは大変そうだったね。その１７音節は１０メートルの描くより難しかった。
やっとそれを見つかった。最初に、全然違うだったので、これもシェアしたい。
「嵐に残花を保護するのは無理だ。」
やっぱり、これも自分の人生のテーマらしいのに、ちょっと昔のことだと思った。それで、句つづ句をそれをまた書いて、ゆっくりこの通りになった：
「残花光る　嵐の後　滴の音」
書くとき嵐は過ぎたらしいね。
やっぱり、これ方が良いだと思う。
この３２年の人生ってそこに書いてある。

Junkyard Shaman - Katkos

https://j-kill.bandcamp.com/album/katkos

 

このアルバムって、自分の心から今日出たのに、最近頭の中でこんな音楽よく聞こえた。その為今日それを録音した。名前はフィンランド語で決裂どういう意味。この下で書いた英語の考えを持っていた。心って、前のことから新しいことに変わるとき、いつもそんな小さな決裂も持っています。時々もっと長い、時々それを全然気がつかない。いつもあるけど。そんな感じ。多分。もう知らない。眠たい。あー！将来にも東京で個展しているかもしれない。凄く楽しみです。

"Moving from one thing to another - there is always a disruption in between, sometimes large liminal space, sometimes a blink of an eye during which your consciousness does not even perceive the change. Nevertheless, at some point you realize you have been transcended from your previous consciousness into the next. Sometimes I wonder whether death is like such transition, in a way that I could have died without myself noticing it, continuing to live on but slowly losing parts of myself, disappearing quietly, without a trace, even to myself, without myself even noticing my disappearance at all.."

 

I feel like this has been on it's way out of my head for some time. And I know there is more coming soon enough. I just want to be patient and not ruin it all. Hope you enjoy it. I had a long day and I am going to sleep now. Bye. 

高野山の旅

 昨日また高野山へ行ってきた。奥之院へ初めて行って、弘法大師のお墓にお祈りした。その奥之院の墓地ってすごくきれいだと思った。フィンランドで松がいっぱいあるので、松を見るといつも家にいる感じ。その香りも好きだね。
私はいつもの通りにちょっと人から遠いに行きたいので、あちこちに散歩てた。その崩れたお墓見つけて、あそこに尺八をも吹いた。
その地は不思議な感じが持ってた、その隣に立ったのに、あそこに足元したくなかった。吹くのを初めて、回りの枯草には風も吹いて、草が怖いされたように。
早く終わったので、草と崩れたお墓が音楽を聞きたいされたらしいね。やっぱり、誰もあまりそんなところに音楽をやらないかも。そんな考えはちょっと悲しいね。
フィンランドで普通にそんな誰もいないところへ行って、音楽をやるようにした。
音楽って、人を要らないと思う。場所か虫か鳥は十分です。これからもそれをしたいけど、そんなところに音楽をやってる外人は恥ずかしいがあるかどうかわからへん。
あまり気にしないけど、やっぱり誰もを乱したくない。
それはもっと大切なことと思う。

清浄心院へも護摩供見に行って、素晴らしかった。人の声や太鼓や火の音は一緒になって、早くちょっと夢のようになった。確かに身体に大変だね。毎日2時間くらい！
煙の臭いまだ残ってる、それが好き。
そんなことにはフィンランド人と日本人は似てる。いつ大きな火を作されるのチャンスが起きたら、そのチャンスを取られるね。
田舎に冬時よく大きな火を作されていたので、いつもちょっと煙の臭いがあったよ。昔によく火を見てたけど、最近はフィンランドでその火事についてあった法律はもっと厳しくなったので、あまり見えない。私も田舎からもっと大きな市に引っ越したので、そのせい見えないかもしれない。実は、それは多分初めて文化のショックでした、家の中に火を見て、ちゃんとの空調なしで！笑
でも、いいことだと思った。火は凄く強いことだね、それが子供時代から私を催眠術をした。

実は昨日このイメージも思い出した。そのフィンランドの翻訳では「ZEN」と書いてあるけど。５歳くらい時にそれを見て、「これは大切だよ！」考えが起きた。そのため、昨日高野山の護摩で、そんな強い気持ちが持っていた。子供時代からこの人生の方に行っていた。
フィンランドで生まれたのに、ここに着いてる人生の起きるのを防ぐことがきなかった。
最近そんな気持ちが持ってた。おかしいかものに、自分の人生はここまでにそんな混沌な火事のようなだったよ。ぜええんぶずっと燃えた。最近しかちょっと平和も見つからなかったと思う。

 

 

やり方、失敗と習

先日には尺八のクラスで演奏するとき、三谷を練習していた。先生と一緒に弾いていて、最初は大丈夫だと思ったけど、すぐに先生はそのパートをめちゃ早くやって、僕は全然続かれなかった。その後私は「ま、それは日本語の勉強と似てるようになったね！最初はうまくできると思って、急に皆さんはめちゃ早くしゃべてるので、何もわからへん！」と笑ってた。先生は「実はこの音楽って、メロディー持ってない。方しかない。方がちゃんと習うと、もっと早く出来る。」と答えた。

それを聞くと、小さな悟りを貰った。自分の日本語の勉強も一緒だと思う。文法をあまり考えないけど、その方をよく考えています。話すの方。尺八のように、話す時もよくそんな知らない方を聞こえる。そんなことが見つかったら、その新しいやるかたを調べて、出来るだけ早くそれを頭の中で習って、それによく使う。もっと使ったら、もっと自然になる。それから、もっと自然になったら、それをもう考えなくてもいい。

私にこの音楽のように習うことは一番自然だと思う。バンドでもいつも新しい音楽を勉強した時、メロディーについて全然気にしないで勉強していた。そのやり方はもっと大切だと思った。リズムとか、指のやることとか。メロディーはそのやり方の製品です。同じメロディーを千つ違う方に出来るね。演者の精神はいつも聞こえられる。
僕も、やっぱりいつも同じことがしかできない。それでも、そのことはいつも違う、自分の感情は違うんです。全然違う音楽も弾いていたら、自分のやり方が認識できられると思います。

アートの全ては大体同じと思う。精神のっ証明。千小さな線を切って、切るずつ切るそれがもっと細くなる。だけど、切ってる人はずっと同じことをやってた。やってみたくない。一生懸命やったほうがいい。やってみたら、失敗することのは間違いになる。いつも一生懸命やったら、失敗することができない。作品は違うだけど、それは自分の精神の作品中に持っていた形の証明ですね。木版画でそれをよく見てる。細い線が壊れたら、普通にそれは自分の責任ですね。気を付けなかったので、強さを考えないで切り過ぎた。しょうがない。出来るだけのりを使いたくない。そんなことはその現象の証明です。自分のガッカリすることはそのほかの人が見えない穴に入れてある。それは大切だと思います。そんなことは精神にその形があげる。その為に今度切るとき気を付けるのを忘れないよう。 

ほんまに、人生も一緒と思ういます。アートって、私にこの考え方を教えてくれた。間違ったほうがいい。失敗したほうがいい。またやると、やっぱり同じ間違いまたやるかもね。でも、ゆっくり、繰り返すると、その精神は自分の形を見つけられます。私に、失敗することは一番大切なことだった。そんなことのせい苦しみがいっっぱいあって、よくその理由を全然見えなかったのに、今自分の精神の形ちゃんとに知るようになった。

初めまして

ま、一年半年くらいにあまりブログを書かなかったけど、最近はまた色々か書きたいことがあってね。私はJereです、一年半年前にフィンランドから大阪まで引っ越したアーチストです。よろしくおねがいします！
やっぱり、これを読んだら私をもう知ってるかも。偶然な人は多分これを見つかれないね。誰かはブロッガーをまだ使うかどうかのを知らない。Youtubeチャンネルでもちょっとやってみたかったけど、書くのが好き。なかなか自分の声と顔をビデオを作る間に見るのが好きじゃない。

このブログでフィンランド語と英語と日本語でアートのことについて書くつもり。ここまで日本語を１年半しか勉強しなかったので、たぶんよく間違ってちゃってるけど、だんだんもっとうまくなりたい。
人はいつもいろいろなことが早く出来たいね。ゆっくりした方がいいけど。もっとゆっくり習ったら、そのことは確かに良く習う。日本語の勉強の中で漢字はもちろん一番難しいね。よく忘れる漢字が結構あるし、同じ発音が持ってる違う意味の漢字もいっぱいあるし。。大変な！

今のこと、Junkyard Shamanのとして関西でよくライブをやったり、木版画を京都で勉強したり、一人で色々なアートのこともしたりしている。書道とか、水墨画とか、ビデオアートとか。。そんな感じ。将来にも色々な作品をポストをしています。
その以外もBody Accidentでギターやノイズをやって、Weiches Lochとそんなトライバルのメタルパーカション音楽をやってる。いま大阪の九条に住んでいる。九条は私にピッタリするね、昔にフィンランドでも同じようなところが見つかった。ジャンクタウンみたいね。
今文化活動ビザで木版画を勉強しているけど、もうすぐ新しいビザを要るので、なにかアートの仕事が持っている場合は、教えて下さいませ！将来に日本で木版画や色々なアートを先生したい。そんな夢が持ってる。そのアートのクレアチブ考え方と哲学特別に。でも、その前にもっと日本語を勉強したほうがいいかもね！これからも一生懸命頑張る。